Pian alkaa iloinen juhlakausi. Lapset ovat harjoitelleet jo viikkoja esityksiään itsenäisyyspäivän tai joulun juhliin.
Muistetaanhan me vanhemmat tarhan ja koulun juhlissa, miten tärkeä tämä juhla on meidän lapsillemme. Lauletaan, tömistellään, napsutellaan ja leikitään yhdessä lastemme kanssa. Nuo pienet ilopillerimme ovat tehneet hurjasti töitä juhlien eteen. He ovat odottaneet ja jännittäneet juhlia kovasti ja heidän tuikkivat silmänsä tarkkailevat meitä koko ajan. Onhan meilläkin hauskaa?
Mikset isi taputa? Mikset äiti laula mukana? Tätä ihmetellen voi ilo kadota ja lapsi voi meidän vanhempien mallista passivoitua, miellyttääkseen ihailemiansa roolimalleja. Kuuluuko minunkin olla juhlissa tylsistynyt, vakava, hiljaa ja paikoillani? Häpeä ottaa vallan.
Silloin, kun lasten luonnollinen elämänilo ärsyttää,
on syytä pysähtyä itsensä äärelle ja miettiä, mihin on kadottanut omansa.
Lasteni koulun avajaisissa rehtori pyysi vanhempia olemaan kiinnostuneita koulunkäynnistä. Ollaan enemmän kuin kiinnostuneita, ollaan innostuneita! Kun saamme kutsun lapsemme juhliin, ei laiteta kukkapinniä pelkästään tyttärelle, vaan laitetaan sellainen äidillekin. Kun poika innoissaan juhlissa pomppii, voisi isi ottaa kädestä kiinni ja pomppia vielä korkeammalle!
Tarhojen ja koulujen juhlasalien pitäisi RAIKAA laulusta ja riemusta! Seinien pitäisi TÄRISTÄ oppimisen ja osaamisen riemusta. Käsiin pitäisi SATTUA kaikesta taputtamisesta. Ilon kyynelten pitäisi VIRRATA ylpeydestä. Kehujen pitäisi PULPUTA suusta, ei vain omille, vaan kaikille lapsille.
Kotimatkallakin voisi vielä laulaa lauluja yhdessä.
Eikö olisi hauskaa?
