Kun on herkkä, elämä kysyy erityistä vahvuutta.
En nyt puhu vahvuudesta, jossa voimakas tunne-elämä ja kyky aistia herkästi muiden ihmisten tunnetiloja ja ympäristön ärsykkeitä teljetään paksun panssarin ja lävistämättömän kuoren taakse.
En myöskään tarkoita sitä, että ottaa toisten tunnetiloja vastuulleen ja taakkoja kantaakseen. Se ei ole vahvuutta, vaan turhaa itsensä uhraamista, joka vie voimat ja tekee herkkyydestä raskaan kivireen.
Ennemminkin tarkoitan sitä, että uskaltaa kohdata elämän semmoisena kuin se tulee, vaikka se tuntuu luissa ja ytimissä ja saattaa välillä haavoittaa meitä syvältä. Samalla siihen sisältyy se, että sallii itsensä vetää rajoja ulkopuolelta tuleville vaatimuksille, vaikutteille ja kuluttaville tunne-energioille, jotta voi huolehtia hyvinvoinnistaan ja elää itseään kuunnellen.
Herkkyyden ja vahvuuden suhde on hakenut minussa muotoaan koko ikäni. Muistan, kun pohdimme lukion filosofian tunnilla sitä, mitä vapaus on ja nuoruuden voimassani sanoin: ”Annan toisille vapauden ajatella minusta, mitä he haluavat.” ”Eikö tuo ole todella vahvaa?”, opettaja kysyi. Muistan jääneeni miettimään opettajani kommenttia pitkäksi aikaa.
Vaikka lukioaikainen näkemykseni on kulkenut matkassani jossain muodossa, olen kuitenkin käynyt läpi myös murtumisen vaiheen, jossa tunsin olevani totaalisen epäonnistunut ja kelpaamaton tähän maailmaan. Koin olevani kaikella tapaa niin vääränlainen, että jopa kaupan kassan myrtynyt ilme sai minut ottamaan itseeni, syyllistymään ja kyseenalaistamaan ihmisarvoni.
Ennen tuota kipeätä, mutta tarpeellista murtumista elin kauden, jossa en todellakaan ollut auki itselleni ja elämälle. Pidin herkkyyttäni piilossa ylivastuullisen suorittamisen ja tekovahvuuden takana.
Minulla oli hommat hallussa – sekä omat että muiden. Koin, että lunastaakseni paikkani erityisesti työssäni, minun piti joka päivä varmistaa, että olinhan yhä tervetullut ja tarvittu. Koska aistin herkästi toisten ihmisten tunnetiloja, menin kerta toisensa jälkeen liikaa mukaan työyhteisön tunneilmapiirin heittelyihin ja yritin muokata omaa toimintaani siihen sopivaksi. Kulutin paljon voimia tapahtumiin ja asioihin, joiden kannatteleminen tai ratkaiseminen ei kuulunut minun vastuulleni. Hymyilin ja hillitsin itseni, vaikka miten olisi väsyttänyt, ärsyttänyt, vihastuttanut ja olisin itse ollut tuen tarpeessa.
Kun tätä oli jatkunut muutaman vuoden, puuduin joksikin aikaa lähes kokonaan niin omille kuin muidenkin tunteille. Pahimman turtumisen aikaan ystäväni, joka oli myös työkaverini, sanoi, että minusta olit tullut niin välinpitämätön, ettei hän ei enää tunnistanut minua. Se kommentti oli minulle merkittävä herätys. Tajusin olevani ihan poikki. En jaksanut omalta uupumukseltani asettua enää juuri lainkaan toisten ihmisten asemaan tai välittää siitä, miten he näkivät asiat.
Se, mikä tasapainoisesti käytettynä on yksi herkkyyteni mukanaan tuomista vahvuuksista – voimakas myötäelämisen kyky – oli kääntynyt itseään vastaan, kun en ollut huolehtinut jaksamisestani.
Mitä enemmän olen antanut tilaa herkkyydelleni ja sen eri puolille näkyä ja tuntua, sitä enemmän myös käsitykseni vahvuudestani on muuttunut.
Nykyään vahvuus tarkoittaa minulle sitä, että antaudun kokemaan kaiken, mitä minussa ja ympärilläni tapahtuu kiertelemättä, piiloutumatta ja kovettumatta. Jos en olisi herkkä nainen, joka kokee elämän voimakkaasti, mihin tarvitsisin vahvuutta ja uskallusta antautua sille, mitä elämä ja ihmiset eteeni heittävät? Mihin tarvitsisin rohkeutta kohdata itseni yhä syvemmin ja mennä kerros toisensa jälkeen minussa nousevan pelon läpi, vaikka tuntuu, että kuolen? Ja antaa kuoleman tulla yhä uudestaan niille rakenteille itsessäni, joita en enää tarvitse?
Herkkyyteen juurrutettu vahvuus tarkoittaa minulle elämistä täydesti, itseni ja toisten kohtaamista ihmisyytemme kaikissa puolissa totaalisesti. Ja samalla luottamuksen säilyttämistä siihen, että elämä toimii loppupeleissä aina minun parhaakseni haasteista ja epäilyksistä huolimatta.
Se ilmenee tilanteissa, joissa itseen sattuu todella paljon, mutta pohjimmiltaan haluaa silti hyvää muille, edes pienen häivähdyksen verran. Kun tuntee kuristavaa kateutta, mutta on sen syövereistä noustuaan avoin näkemään, että tunne on vain viesti omasta käyttämättömästä potentiaalista. Kun tunnustaa, että tämä kaikki on nyt vähän liikaa, ei enää jaksa ja tarvitsee apua. Kun sanoo ”ei” pyynnöille silloin, kun on aika levätä. Kun on läsnä omille ja toisen tunteille ja kokemuksille tuomitsematta, vastustamatta, kieltämättä ja yrittämättä muuttaa, korjata tai parantaa itseä tai toista.
Herkkyydestä kumpuava vahvuus sisältää koko elämän kierron hyväksymisen ja juhlistamisen: niin syvän haavoittuvuuden ja vanhojen kahleiden hajoamisen kuin takaisin jaloilleen nousemisen, lentoon lähdön, pakahduttavan ilon, yltäkylläisen kukoistamisen ja vapaana virtaavan rakkauden ja luovan energian voiman. Meistä jokainen voi kokea tämän kaiken, jos vain sallimme sen itsellemme.
