Usein huomiomme kiinnittyy siihen, mitä haluamme tai mitä meiltä puuttuu. Entäpä jos meillä tietämättämme on jo se, mitä kaipaamme?
Muutama viikko sitten juttelin erään pariskunnan kanssa, joista molemmilla on intohimoinen suhde harrastukseensa. Heistä molemmat kokivat toteuttavansa itseään harrastuksensa kautta, tulevan enemmän itsekseen syventyessään harrastukseensa. Sinänsä hyvä asia, sillä intohimoinen tekeminen on tunnetusti yksi onnellisuuden lähteistä.
Heidän kohdallaan haaste oli siinä, että molempien harrastus söi reippaasti rahaa. Kuitenkin lapsiperheen arki asuntolainoineen oli kova ja joustamaton realiteetti. Niinpä he olivat juuttuneet ajattelemaan, että kunpa olisi enemmän rahaa. Kunpa olisi rikas. Mutta eräänä iltana he olivat huomanneet kysyä itseltään, mitä he tekisivät, jos heillä olisi enemmän rahaa käytettävissään. Vastaus oli ollut, että he harrastaisivat enemmän eli tekisivät enemmän sitä, jota he jo nyt tekivät.
Enemmän sitä, mitä he jo tekivät? Sillä hetkellä he oivalsivat, että hehän tekevät jo asioita, joita rakastavat tehdä. Ja koska he jo tekevät asioita, joita tekisivät rikkaina, niinpä he ovat jo rikkaita. Miten paljon tuo ajatus lisäsikään iloa ja nautintoa harrastamiseen, joka oli näin vapautettu siihen liittyneestä puutteen tunteesta.
Itse päädyin samanlaiseen ajatuskuvioon menestyksen suhteen. Olen jo pitkään tiennyt, että menestyminen on egoni suurimpia toiveita ja haluja. Ja aikoinaan egollani oli tapana piiskata minua tekemään enemmän, nopeammin ja paremmin. Ja vaikka mitä saavutin, egoni ei ollut hetkeä pidempään tyytyväinen, vaan heti kohta alkoi seuraavaan tavoitteeseen pyrkiminen.
Muutama vuosi sitten kysyin itseltäni, mitä teen sitten, kun olen oikein menestynyt. Kuulin vastauksena, että tutkisin ja pohtisin onnellisuutta, lukisin ja kirjoittaisin aiheesta sekä kouluttaisin ja valmentaisin siitä.
Tä-dää!!! Sinähän teet sitä juuri nyt! Olin siis jo menestynyt.
Kun tajusin, että menestystekemisissäni ei mainittu millään tavalla rahankäyttöä, automerkkiä tai toimiston sijaintia, päätin määritellä menestyksen uudelleen.
Menestys on sitä, että tekee niitä asioita, joita rakastaa tehdä, sen verran ja siinä aikataulussa kuin kokee hyväksi.
Meillä jokaisella ego kaipaa tai vaatii jotakin. Tai paljonkin. Sisällämme saattaa olla äänekäs ja polttava vaatimus tai hiljainen, mutta jäytävä puutteen tunne. Tarvitsemme tai haluamme jotain. Mutta mitä jos meillä tietämättämme onkin jo tuo, mitä kaipaamme? Jos emme vain huomaa sitä? Jos emme vain osaa nauttia siitä egomme halussa saada lisää? Mitä jos oppisimme oivaltamaan, miten haluamamme asiat toteutuvat jo nyt elämässämme?
Vuosia yksi syvimpiä halujani oli olla äiti. Ja lapsettomuuden suru yksi suurimpia kipujani. Kun vihdoin hyväksyin lapsettomuuteni, päätin pitää elämässäni jo oleviin ja jokaiseen elämääni tulevaan lapseen mahdollisimman hyvät välit ja rakastaa heitä sydämeni kyllyydestä, vaikka he eivät omia olisikaan. Salaa toivoin, että vielä aikuisenakin nuo lapset haluaisivat käydä luonani.
Nyt osa heistä on aikuistunut ja osa nuorina aloittelemassa omaa elämäänsä. Ja ilokseni aika usein he kyläilevät luonani. Välillä on ruokapöytäni ympärille kertynyt useampikin nuori, kuka festivaaleille menossa, kuka shoppailemasta tulossa, kuka vain päiväunilla käväisemässä yömenojensa väsyttämänä. Noina hetkinä kiitollisuus on täyttänyt sydämeni ääriään myöten. Minun rakkaat lapseni – tässä ja nyt.
Mahdoton voi muuttua mahdolliseksi
Joskus elämä antaa enemmän kuin siltä osaa edes pyytää. Minusta tuli mummi muutama viikko sitten, kiitos kummityttöni ja hänen miehensä. Viime kesänä kuultuaan odottavansa vauvaa he pyysivät minua mummiksi lapselleen. Ja nyt saan rakastaa pientä, kaunista tyttövauvaa, mummin omaa murua.
Kunniamummius on saanut minut pohtimaan, jospa olenkin kaikkina näinä vuosina tietämättäni toteuttanut äitiyttä.
Eikö äitien – ja mummien – tärkein tehtävä loppujen lopuksi ole rakastaa, rakastaa ja vieläkin rakastaa?
Jospa olenkin sydämessäni toiminut niin kuin äidit toimivat?
Jospa olenkin – sydämeni tasolla – tietämättäni ollut äiti?
