Katsomme toisiamme ja maailmaa aina omasta menneisyydestämme käsin. Se on ymmärrettävää, koska se on inhimillistä. Mutta samalla se haastaa meidät katsomaan paremmin. Jesuiittamunkki Anthony de Melloa mukaillen: “Katso tarkkaan ruusua, ettet näkisi vain omaa mielikuvaasi tai odotustasi siitä, vaan ruusun aidon olemuksen.” Kehotus, joka toimii kaikissa kohtaamisissamme elämässämme.
En pidä sanasta menestyjä, vaikka sen sisältö monelle onkin monelle myönteinen. Se tuoksahtaa minun nenääni tunkkaiselta, näyttää itsekeskeisen mahtipontiselta. Sanan ympärillä on kuin liian kirkas keinovalo, joka tarkkaan katsoen on jo alkanut hieman väristä välttämättömän edellä. Toisaalta ymmärrän, että kysymys on lähinnä sanaan liittyvästä mielleyhtymästä. Kukaan ei voi olla menestyjä läpi elämänsä, ihmisestä otetaan isointa mittaa niinä hetkinä, kun suosio hiipuu ja kannattajat nousevat vastaan. Ehkä aidon menestyjän mitta onkin selviytymistaidoissa, niissä aallonharjojen välisissä laaksoissa, jolloin näkyvyys yleisölle katoaa ja ihmiselle tarjotaan paikka olla läsnä itsessään ilman ulkopuolista peiliä.
Olisinko siis mieluummin selviytyjä? Sana vihjaa tilanteista pakoon pääsemiseen, todistaa nopeista liikkeistä, mutta myös jaloilleen putoamisen taidosta. Selviytyjä viittaa myös selviämiseen, kenties selkeytymiseenkin. Se on valoisa sana, armollinen. Ansaitset selviytyjän tittelin, kun pääset eteenpäin kriisistä, mutta se annetaan myös helposti hänelle, joka ei pyydä apua tai turvaa itsensä ulkopuolelta. Onko selviytyjä siis itseriittoinen? Tuskinpa, hän on vain tottunut olemaan se aina reipas ja valmis lähimmäinen, joka kantaa auliisti omat taakkansa ilman muiden apua.
Ainakaan en halua olla epäonnistuja? En ehkä halua, mutta voin joutua taipumaan ja kyllä, se kuuluu elämään. Sanotaan, että lapselle tekee hyvää kokea pettymyksiä, se sparraa häntä kasvussaan ja kyllä, meitä aikuisiakin, kun vain osaamme ottaa haasteet uusien alkujen mahdollisuuksina. Voimme auttaa lapsia ja nuoriamme uskomaan huomiseen ja omiin taitoihinsa, mutta myös näkemään, että elämän tarkoitus ei ole olla jatkuvaa nousukautta, vaan haasteet ja vastoinkäymiset auttavat usein parhaiten itsetuntemuksessa.
Myötätunto, kiltteys ja vastuullisuus ovat tärkeimmät selviytymistyökalut elämässä. Tarvitset niitä aivan samoin – olet sitten heikoilla tai vahvoilla. Muista, että voimien paras käytettävyys on mahdollista vasta, kun olet osoittanut niitä ensin itseäsi kohtaan. Se taas edellyttää pelosta luopumista, tai ainakin toimimista pelosta huolimatta. Tämän päivän uutistulvassa voi olla vaikeaa pitää myönteisyyttä yllä. Jos sinun on vaikea luottaa tulevaan, niin ehkäpä saat turvaa Pariisissa perheensä kanssa asuvan ystäväni minulle lähettämästä rohkaisuviestistä pohtiessani ajan henkeä: “Väkilukuun suhteutettuna 1900-luvulla on kuollut väkivaltaisesti ihmisiä vähemmän kuin aiemmin, maailmansodista huolimatta.” Tämä on samalla todiste uutisvirran vaikutuksesta jokapäiväiseen elämäämme ja kokemukseemme maailmasta. Miltä tuntuikaan elää sata vuotta sitten?
Vastuu toisistamme on kuitenkin yhä ohittamaton. Haastatellessani taannoin Tunne&Mieli -lehteen kirkkososiologian professoria, myötätuntohanke Co Passionin johtajaa Anne Birgitta Pessiä, hän sanoi, että myötätunto tulee näkyväksi vasta tekojen kautta. Näin myötätunto asettuu rakkauden kanssa samalle viivalle. Vai voisimmeko ajatella, että myötätunto ilmentää rakkautta?
Tunne ei siis riitä tekemään sinusta hyvää ihmistä. Kysymys kuuluukin, millaisia tekoja sinä teet lähimmäisillesi, entäpä itsellesi?
