Aikanaan Gimmelistä tutuksi tullut Susanna Berg on nykyään raskaana olevien ja vauvaperheiden kanssa työskentelevä kätilö, terveydenhoitaja ja doula. Häntä kiehtoo erityisesti äidiksi tulemisen psykologinen ja henkinen matka sekä vauvojen jo kohdussa kantama viisaus. Pohdintojaan näistä teemoista Susanna jakaa instatilillään @susannaberg_.
Oma matkani äitiyteen alkoi 23-vuotiaana, kun aloin odottaa esikoistani. Tuolloin minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka suuren muutoksen äärellä olin. En myöskään osannut odotusaikana valmistautua tulevaan äidin rooliin ja uudenlaiseen elämään vastasyntyneen vauvan kanssa. Voi kunpa joku viisaampi ja kokeneempi olisi silloin kertonut minulle, että raskausaika ei ole ainoastaan vauvan kasvua ja kehitystä tätä maailmaa kohti vaan myös naisen valmistautumista niin vauvan kuin äitiydenkin vastaanottamiseen.
Esikoistaan kantava nainen on erityislaatuisessa vaiheessa – kahden eri elämänvaiheen ja identiteetin välissä. Tätä ajanjaksoa voidaankin tarkastella erityisenä herkkyyskautena naisen elämässä. Raskaana olevan aivoissa tapahtuu fyysisiä muutoksia, mielen rakenteet avautuvat sekä tulevat joustavammiksi. Näin mahdollistuu äidiksi tulemisen kannalta tärkeät muutokset. Odottajan mieli on kuin hedelmällinen maaperä, joka vastaanottavaisena kutsuu muokkaamaan, kitkemään ja istuttamaan uusia alkuja.
Pysähtyminen tulevan elämänmuutoksen herättämien ajatusten ja tunteiden äärelle voi kuitenkin tuntua vaikealta. Myös yleinen normi onnea hehkuvasta odottajasta sivuuttaa täysin raskausaikaan kuuluvat ristiriitaiset ja hankalatkin tunteet. Tämä kapeutunut näkemys voi saada tulevan äidin kokemaan häpeää ja syyllisyyttä, jolloin negatiivisiksi koetut tunteet on helpompi työntää syrjään ja niiden käsitteleminen jää välistä.
Uuden elämänvaiheen vastaanottaminen ja sisäistäminen on prosessi, joka vaatii aina samanaikaisesti päästämään irti tutusta ja totutusta. Ensimmäistä kertaa äidiksi tuleva on todennäköisesti voinut elää suhteellisen vapaata, itseään toteuttavaa arkea omista lähtökohdistaan ja tarpeistaan käsin. Luopuminen tästä voi ymmärrettävästi olla haastavaa ja tuntua tuskalliselta. Nämä hankalat tunteet ovat täysin luonnollisia myös niiden odottajien kohdalla, jotka ovat toivoneet vauvaa ja ehkä pitkäänkin odottaneet tulevansa raskaaksi.
Yllätyksenä voi myös tulla se, miten oma äitisuhde ja varhaiset hoivan kokemukset aktivoituvat raskausaikana usein ihan uudella tavalla. Omista lapsuuskokemuksista riippuen tämä voi nostaa pintaan myös vaikeita tunteita, mielikuvia ja muistoja. Nämä ajatukset ovat kuitenkin tarkoituksenmukaisia, sillä niiden tehtävänä on herätellä pohtimaan, millaisen äidin ja vanhemman mallin on kotoa saanut: Mikä on sitä hyvää, minkä haluaa jatkuvan omassakin äitiydessä? Mitä taas ei halua osaksi omaa vanhemmuutta? Onko jotain sellaista, mitä haluaisi antaa omalle lapselleen, mistä on itse jäänyt paitsi?
Nämä tärkeät pohdinnat kaipaavat aikaa ja tilaa. Lempeyttä ja rohkeutta ottaa vastaan, tuntea ja hyväksyä myös ristiriitaiset ja kielletyiksi määritellyt tunteet. Ne eivät tarkoita, että raskaus oli virhe. Ne eivät merkitse sitä, että odottaja on epäkypsä tai huono äiti. Sen sijaan ne ovat osa tärkeää sisäistä prosessia, joka mahdollistaa tietoisen, rakastavan ja vastuullisen Äitiyden syntymisen.
