Jokainen elämä on tarina ja jokainen kertoo jatkuvasti itsestään tarinaa. Tarina saattaa muuttua vinhaa vauhtia tai pysyä muuttumattomana vuosikausia. Rinnalla saattaa kulkea toinen tai monta tarinaa.
Tarinat muokkaavat identiteettiä. Ne määrittävät ihmisen muiden silmissä, mutta ennen kaikkea omissaan. Ne ovat selityksiä itsestämme, sellaisia kuin ”minä vain satun pitämään oluesta” tai ”minä olen sellainen ihminen, joka ei turhia valita” tai ”tämä on varmasti geneettinen taipumus” tai ”en pysty rentoutumaan, vihaan paikallaan oloa” tai ”en ole koskaan pitänyt eläimistä” tai ”koska minulle lapsena kävi niin, olen tällainen”.
Ulkoiset olosuhteet muovaavat tarinaa. Olosuhteille on helppo antaa painoarvoa: ylistää niitä siitä, että asiat menevät hyvin tai syyttää siitä, ettei saa aikaiseksi jotakin, että luovuttaa, ettei ole tarpeeksi hyvä tai arvokas.
Filosofi Alistair McIntyren mukaan ihminen on tarinoita kertova eläin, ja elämämme saa tarkoituksen juuri kertomisen kautta. No, ainakin tarina vahvistuu, kun sitä toistaa. Sanat voivat osoittaa totuutta kohti, mutteivät koskaan ole itse totuus.
Teologi Douglas J. Daviesin mukaan kertomukset ovat sanoja kuolemaa vastaan. Tässä hän saattaa osua naulan kantaan. Tarinoiden kautta pyrimme usein tekemään itsestämme kuolemattoman ja arvokkaan.
Tarinoiden kautta koemme yhteenkuuluvuutta.
Merete Mazzarella kirjoittaa erinomaisessa kirjassaan Elämä sanoiksi, että yhteyden kokemus syntyy muistamisesta: ”–– muistamme yhdessä, vaikka muistot eivät ole yhteisiä, sillä yhden muistot herättävät muissa tunnistamisen tunteen. –– Jotain tuollaista minäkin olen kokenut.”
~ ~ ~ ~
Tarinat ovat tarpeellisia. Mutta tarinasta kiinni pitäminen saattaa orjuuttaa. Se pakottaa käyttäytymään tietyllä tavalla ja olemaan tietynlainen. Se rajoittaa ja laittaa elämään itselleen rakentamansa kehän sisällä.
On helppo sanoa, että jokainen kriisi on mahdollisuus – mutta niin se vain on. Hankalina hetkinä voi katkeroitua ja antaa tapahtumalle koko loppuelämään negatiivisesti vaikuttavan merkityksen: halun kostaa, valittaa vääryydestä, vihata, surkutella itseään, uhriutua tai luovuttaa. Sellaisina hetkinä punnitaan luottamus elämään.
Vaikea kohta on mahdollisuus kirjoittaa omaa tarinaansa uudelleen, takaisin kohti ykseyttä, koko universumin yhteenkuuluvuutta, hyvyyttä ja rauhaa. Avainsana on hyväksyminen.
Elämänsä tapahtumia ei voi jälkikäteen muuttaa, mutta tarinansa tulkintaa voi. Miksi minun sieluni tarvitsee tällaisia kokemuksia? Sen sijaan, että liittyy trauma-klubiin, voi itseltään kysyä, mitä minun piti tästä oppia.
Joogafilosofian mukaan olemme pohjimmiltamme eri versioita samasta universaalista tarinasta. On olemassa vain yksi tarina, jolla on uniikkeja ilmaisuja. Kaikkein suurin tarina on: olen sielu, joka elää keskellä ihmiskokemusta. Ja ihmiskokemukseen kuuluu aika monenlaisia elementtejä.
Kundaliinijoogassa on satoja erilaisia meditaatioita. Eräs niistä on ”väärän identiteetin kieltäminen”. Siinä käydään läpi asioita, ”joita olen” ja niiden vastakohtia. Esimerkiksi viiden minuutin ajan määritellään ja kielletään omia ominaisuuksia: olen nainen – en ole nainen, olen äiti – en ole äiti, olen vaimo – en ole vaimo, olen tytär – en ole tytär, olen pitkähiuksinen – en ole pitkähiuksinen, olen iloinen – en ole iloinen, olen ahdistunut – en ole ahdistunut… Kaikki käy, kunhan edellisen kieltämisen jälkeen tulee saman tien seuraava, ilman taukoja.
On aika helpottavaa päästää hetkeksi irti oman tarinan palasista, omista rooleista ja identiteetistä. Kysymys on siitä, mitä jää jäljelle: todellinen minuus, puhtaus, viattomuus ja olemisen täydellisyys.
