Ystäväni oli tarkoitus lähteä opiskeluvaihtoon Espanjaan. En tiedä, mitä oli tapahtunut, mutta erään kerran, kun hänen suunnitelmistaa taas puhuttiin, hän kertoikin olevansa lähdössä Uuteen-Seelantiin (ymmärtääkseni ei kuitenkaan vaihtoon). Joku kysyi sitten ystävältäni, että miksi juuri Uuteen-Seelantiin. Hän vastasi: ”Because I can.”
Se siitä keskustelusta sitten. Sen päätös oli mielestäni hieno ja puhutteleva. Jäin miettimään tunnelmaa, jonka vastaus sai aikaan. Siinä oli vapautta, avoimuutta, päämäärättömyyttä ja uteliaisuutta katsoa, mitä matka ja elämä toisi tullessaan.
Miten sitä onkin niin usein vaikea irrottautua hyötysuhteista ja päämääristä, järkevyydestä? Miksi aina tarvitaan itselle ja muille syy ja selitys, jossa on jotain pointtia? Miksi teen sitä työtä, mitä teen? – Koska on pakko. Miksi valitsen työpaikan X enkä Y:tä? – X:ssä saa parempaa palkkaa. Miksi käyn lenkillä? – Se auttaa jaksamaan ja pitää kropan kuosissa. Miksi nukun päikkärit? – Jotta jaksan ryhtyä siivousurakkaan. Miksi hypin vesilätäkössä? – Hmm, en hypi, ei siinä ole mitään järkeä.
Päämäärät ja tavoitteet laittavat meidät häkkiin, jossa huomio siirtyy tekemisen ja olemisen nauttimisesta toiminnan hyötyarvoon. Kun suuntaamme huomiotamme intensiivisesti tavoitteisiin, tulevaisuuden etapeista tulee hyödyllisyydessään tärkeämpiä kuin nykyhetken mahdollisuuksista. Nykyhetki menettää arvonsa, eli läsnäolo menettää arvonsa. Samalla katoaa keveys, vapaus ja ilo.
Väitän, että koko ympäröivän yhteiskunnan päämäärä-ähky on niin valtava, että varsinkaan moni meistä lama-ajan lapsista ei ole edes päässyt kokemaan, mitä on elää kumartamatta päämääräepäjumalaa. Olemme aivopestyjä siihen, että ilman ennalta määrättyä, jatkuvaa hyötyarvoa ei ole arvoa, jopa ihmisarvoa. Se on ristiriitaista, koska ilman päämäärään suuntaavaa elämää tuntuu arvottomalta, mutta päämäärän suorittaminenkaan ei tunnu elämältä. Mikään ei siis tunnu hyvältä. (Jo 700 000 suomalaista popsii mielialalääkkeitä.)
Kun pari kertaa lausuu ääneen ”because i can”, toivottomuus kaikkoaa ja yhtäkkiä elämä alkaa näyttää aika ihmeelliseltä.
Miksi teen sitä työtä, mitä teen? – Because I can. Miksi valitsen työpaikan X enkä Y:tä? – Because I can. Miksi käyn lenkillä? – Because I can. Miksi nukun päikkärit? – Because I can. Miksi hypin vesilätäköissä? – Because I can.
Joskus muutama sana voi muuttaa koko elämän.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
