Kirjoittaja Mari Jokinen on koulutettu kokemusasiantuntija, inhimillinen ihminen ja äiti. Mari haluaa jakaa tietoa, toivoa ja samaistumispintaa antamalla kasvot kokemuksille, jotka ovat inhimillisiä, mutta aiheuttavat vielä tänä päivänä usein turhaan häpeää.
Päädyin hiljattain selailemaan muutaman vuoden takaisia kuvia itsestäni. Olen tuskin yksin sen kokemuksen kanssa, jossa vanhoja kuvia selatessa ajattelee, ”näytinpäs kauniilta tuolloin”, mutta samalla muistaa, miten kriittisesti peilikuvaansa suhtautui kyseisellä hetkellä. Ennen kuvia selatessa on saattanut tulla todella paha mieli siitä, ettei enää näytä samalta. Haluaisi saada takaisin sen kauneuden itsessään, jota ei silloin osannut kuitenkaan edes nähdä. Ristiriitaista.
Tällä kertaa kuvia selatessa kyyneleet nousivat silmiini. Ei kuitenkaan siksi, että haikailisin sitä, miltä ennen näytin. Nyt mieleen vyöryivätkin muistot siitä, miten tuolloin yritin niin kovin muuttua ja kelvata. Niin itselle kuin toisellekin. Miten tiedostamattani luulin olevani projekti, joka minun pitäisi saada valmiiksi ollakseni rakkauden arvoinen.
Olen tehnyt vuosia päänsisäistä työtä kehosuhteeni kanssa – siinä, että suhtautuisin itseeni lempeämmin ja pääsisin irti ainaisesta ”ihannevartalon” tavoittelusta, jollaista tuskin olisi itselleni mahdollista saavuttaakaan, vaikka mitä tekisin. Se, että tuo edellä kuvaamani sama ajatusmalli on toistunut aina vanhojen kuvien äärellä, tekee minulle näkyväksi sen tosiasian, että itsetuntooni ja sisäiseen kehorauhaani ei loppuviimein vaikuta kehon koko, puntarin lukema tai muukaan ulkoinen seikka. Kriittisyys ei ole kadonnut painonpudotuksesta tai muista muodonmuutoksista huolimatta.
Ulkonäköni kaunistaminen ei auttanut hyväksymään itseäni
Kehovihani ei ole ollut ratkaistavissa ulkokuorta muuttamalla, sillä sen juurisyyt ovat olleet syvemmällä, kuten tiedostamattomassa häpeässä ja riittämättömyydessä. Sen sijaan, että olisin näistä kipeistä tunteista päässyt eroon muuttamalla itseäni, ne saivatkin vaan tilaa kasvaa. Ja sillä tiellä mikään ei olisi riittänyt. Olisin ollut itselleni ikuinen projekti, jossa kriittinen silmäni olisi peilin edessä löytänyt aina seuraavan kohdan, jota muuttaa kauniimmaksi. Jossain kohtaa hiljalleen oivalsin, etten tulisi koskaan löytämään rakkautta, tai edes neutraalimpaa suhtautumista
kehoani kohtaan, jos yrittäisin tehdä sen vihan kautta.
Siihen, että ajatuksistani kumpuaa tällainen kirjoitus, on ollut pitkä matka, johon olen tarvinnut vertaistukea, omien ajatusteni ja tekojeni aktiivista kyseenalaistamista, dieettikulttuurin sekä yleisten ulkonäköihanteiden kyseenalaistamista, sekä psykoterapiaa. Merkittävin tekijä on kuitenkin ympärilläni olevat ihmiset ja oma rajanvetoni sen suhteen – päästän tästedes lähelleni vain ihmisiä, keiltä on saatavissa pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää ilman tarvetta muuttaa itseään ensin.
Lempeä katse parantaa suhdetta kehoon
Hetket, jolloin oman kehon kanssa tuntuu hankalalta olla, kuuluvat edelleen elämääni. Ja se on inhimillistä. ”Rakkaus” saattaa olla vielä turhan iso sana kuvaamaan kehosuhdettani, mutta vihan paikalle on hiipinyt myötätunto ja lempeämpi katse. Se tuntuu hyvältä. Sen sijaan, että nyt kuvien
selaamisen myötä olisin halunnut alkaa muuttaa kehoani, koinkin tarvetta pyytää siltä anteeksi; ”Anteeksi, kun olen kohdistanut sinuun vuosien varrella vihaa täynnä olevia ajatuksia ja laiminlyönyt hyvinvointiasi. Ollut puolustamatta, kun joku toinen on puhunut sinusta epäkunnioittavasti. Sinä olet rakkauden arvoinen, ollut aina. Lupaan pysyä puolellasi. Ja kaikessa epätäydellisyydessäsi – sinä olet juuri noin kaunis, rakas ja riittävä.”
Lempeyttä ja myötätuntoa sinulle lukija, joka samaistuit näihin kipeisiin kokemuksiin. Sinä ihan oikeasti riität.
