Suorittaja voi oppia hellittämään ja riittämään itselleen sellaisena kuin on

”Lähdin lapsuuden kodista selässäni reppu
ja repussani mitta. Sillä mittasin itseäni. Ja aina oli tulos:
Ei riitä, ei riitä.
Kauan uskoin mittaani. Sitten löysin uuden.
Se sanoi:
Riittää, riittää hyvinkin. Silloin tajusin, mittani oli virheellinen. Sen ainoa lukema oli:
ei riitä.
Vein sen takaisin,
ja äitini hämmästyi:
Ei se virheellinen ole, se on perintömitta
ja kulkenut suvussa kauan.”

Anja Laurila

Äitini lähetti minulle tuon runon. Sanoi, että tulin jotenkin mieleen. Laittoi punaisen sydämen viestin perään. Ja siinä kesken työpäivän aloin vähän itkeä.

Kympin tytöt, hymypojat, kiltit lettipäät, jotka eivät kapinoi. Superäidit, positiiviset kasvattajat, porkkanasoseiden pakastajat, jotka eivät väsy. Uraohjukset, työmyyrät, jakkupukukansalaiset, joille kahdeksasta neljään ei riitä.

Niin ei riitä. Koska mikään koskaan ei ole tarpeeksi.

Uskotko, että sen äänen voi vaimentaa? Vaikka se olisi sukupolvien itselleen armottomien tekijänaisten ja -miesten kaiku kaukaa menneisyydestä. Vaikka se olisi letitetty lapsena hiuksiin, puhallettu reippaasti pipeihin ja allekirjoitettu todistuksiin, sen ketjun voi katkaista.

Sillä sinä riität.

Sinun ei tarvitse juosta enää ”vielä sitä yhtä kilometriä”, sinun ei tarvitse lukea ”vielä sitä yhtä hyödyllistä kirjaa” tai tehdä ”vielä sitä yhtä työjuttua”, eikä pyyhkiä joka ilta keittiön tasoja säihkyviksi. Sinä riität, vaikka kotisi tai tukkasi olisivat joskus sotkussa.

Sinullakin on oikeus levätä – kaiken tekemättömänkin keskellä. Sillä sinä olet tärkeä silti.

Minä aloin kapinoida mittaa vastaan vasta kolmikymppisenä. Kuin pahainen teini kyseenalaistin kaiken: lapsuudenkotini perinteet, avioliiton, työn, johon olin koulutettu sekä sen, millaiset asiat elämässä ovat tärkeitä ja mitkä eivät. Mietin, kuinka täydellinen kuuluu olla. Kuka minua piiskaa entistä parempiin suorituksiin? Ketä se lopulta edes kiinnostaa?

Tempoilin pitkään sen keskellä, miten olin tottunut elämään. Mitä jos voisi elää toisinkin? Voisiko elämän tarkoitus olla suorittamisen sijaan ilo ja myötätunto?

Ihan hyvä on erinomainen mittari moneen. Joka osa-alueella ei tarvitse pingottaa, sillä ei se tee onnelliseksi. Paradoksi onkin, että kun hellittää, elämä alkaa rullata itsekseen.

Salliva iloinen äiti kasvattaa onnellisempia lapsia. Rennompi työntekijä on luova ja tekee työympäristön hyvinvoivaksi. Keittiön sijaan puolisoaan puunaava puoliso saa itsekin rakkautta enemmän.

Itselleen lempeä ihminen on kevyt kantaa ja ilo voi löytää elämään sisään. On viisautta valita ne elämänsä asiat, jotka tekee tosi hyvin. Suurimpaan osaan asioista riittää seiska plus.

Vaikka joku juoksisi maratonin, tekisi äitiyslomalla väitöskirjan, kasvattaisi putipuhtaat kaksospojat ja rikkoisi työelämän lasikattoja, sinun ei tarvitse. Ei ainakaan noita kaikkia. Jotkut ovat supersankareita, jotka pystyvät siihen, mutta useimmat meistä eivät ole. Ja se on ihan Ok.

Sillä sinä riität.

Sellainen mitta, joka sanoo, ettei niin ole, on väärässä. Sellaisen mitan voi asettaa elämästään hellästi sivuun ja hymyillä sille lempeästi.

Etenkin silloin, jos se mitta on kulkenut suvussa kauan.