Kysyin hiljattain eräältä parantumattomasti sairaalta 80-vuotiaalta, pelkääkö hän kuolemaa. Vastaus oli tiukka EI, ja että tästä on nyt pidettävä tunteet erillään. Jäin ymmälleni. Ovatko tunteet todella niin kamalia ja hävettäviä, että niitä pitää peitellä viimeiseen asti? Kuitenkin yksi kuolinvuoteella suurta katumusta herättävistä asioista on juuri se, että ei ole ollut rohkeutta ilmaista tunteitaan.
Meitä on pitkään opetettu hillitsemään ja hallitsemaan tunteitamme. Joidenkin ylpeilyn aihe on ollut vaikkapa se, ettei ole koskaan suuttunut. Tai, ettei ole aikuisena enää itkenyt muiden nähden. Myös se, että on pystynyt (muka) pitämään tunteet tunteina ja asiat asioina. Aivan kuin tunteiden kokeminen ja muille näyttäminen olisivat jokin kiusallinen ja hävettävä sairaus.
Tunteet ja niiden ilmentäminenhän ovat merkki hyvästä terveydestä. Kaikki tunteet – ne äärimmäisetkin – kuuluvat ihmisenä olemiseen.
Viimeisimpien aivotutkimusten mukaan tunteet kulkevat mukanamme kaikkialla ja kaikessa, ja vaikuttavat ajatteluumme sen kaikilla tasoilla. Rationaalisista rationaalisimmallakaan (usein henkilön oma näkemys) ihmisellä ei ole nappulaa, jolla hän voisi kytkeä tunteet halutessaan off-tilaan.
Tunteet ovat tärkeitä oppaitamme. Ne kertovat, mihin suuntaan meidän kannattaa kulkea, mitkä ovat arvomme ja minkälaisilla asioilla on meille merkitystä.
Koska tunteet ovat järkeä vahvempi vaikuttaja, olemmekin usein avuttomia ja hukassa niiden väkevän voiman edessä. Yritämme sitten hädissämme ja häpeissämme tunkea tunteemme piiloon. Pois näkyvistä. ”Sitä, mitä ei näe, ei ole.”
Arvotamme tunteita hyviksi ja huonoiksi, sallituiksi ja ei-sallituiksi, myönteisiksi ja kielteisiksi. Kielteisiksi mieltämiämme kartamme erityisesti. Totta on, että jotkut tunteet tuntuvat terävämmiltä ja kivuliaammilta kuin toiset, mutta se ei tee niistä huonompia.
Tunteet ovat erittäin kehollisia, siksi ne myös todella tuntuvat, mikä lienee yksi syy niiden välttelyyn. Ainakin niiden kipeää tekevämpien. Sydän särkyy surusta, pää halkeaa vihasta, keuhkot eivät saa happea tyrmistykseltään ja sappi kiehuu kiukusta. Epämiellyttävää. Mutta meistä ketään ei suojella vaikeiltakaan tunteilta.
Toki myös halkeamme onnesta ja repeämme riemusta, poskemme punoittavat innostuksesta ja silmämme säihkyvät onnesta. Mutta liian moni ”aikuisesti käyttäytyvä” ei anna näidenkään hyvää tekevien tunteiden näkyä.
Eivät tunteet, vaan niiden tukahduttaminen, uhkaa terveyttämme. Herkkä ja viisas kehomme voi kehitellä tukahdutetuista tunteista monenlaisia kremppoja ja sairauksia. Padottujen tunteiden painekattila saattaa sekin räjähtää silmille täysin yllättäen ja hallitsemattomasti, aiheuttaen kiukkureaktioita, joita sitten vasta joutuukin nolostelemaan.
Tunteet on turvallisinta kohdata hyväksyvästi ja sellaisenaan, ne terävimmätkin. Kohdata uteliaana ja tiedustella, mitä niillä on meille kerrottavanaan, sillä niihin on aina jokin syy ja niillä on aina jokin viesti.
Kun jokin kipeää tekevä tunne alkaa nousta, on hyvä pysähtyä ja keskittyä hengittämään rauhallisesti. Aistia, missä kohdassa kehoa tunne tuntuu, hengitellä sitä kohti ja antaa sen kertoa viestinsä kaikessa rauhassa.
Tunteet tulevat ja menevät ja kun ne kohtaa hyväksyvästi ja vastuullisesti, ne menettävät terävyytensä. Niistä tulee kerta kerralta vähemmän kivuliaita ja epämiellyttäviä.
Tunteita voi purkaa kirjoittamallakin. Kun olet yksin kynän, paperin ja tunteesi kanssa ja kirjoitat vain itsellesi, et ainakaan loukkaa ja satuta ketään toista. Voit kirjoittaa vaikka tunnepäiväkirjaa.
Tuntuu kenties kummalliselta, mutta mitä enemmän pihtaamme todellisia tunteitamme vältelläksemme esimerkiksi konflikteja, sen vaikeammaksi teemme sekä oman että lähellämme olevien muiden olon ja elämän.
Avoimuus omista tunteista on suurta rehellisyyttä ja uskollisuutta omaa itseä ja samalla myös muita kohtaan. Myös yksi hyvinvointimme ja hyvän elämän tärkeimmistä asioista.
Tunteiden merkityksestä voit lukea lisää esikoiskirjastani, jonka voit tilata täältä
