Syyllisyys, vanha ystäväni, seuraa mukanani kaikkialle. Vuorille vaeltamaan, helteisiin päiväuniin, unelmapäiviini.
Uneksin vanhoista ystävyyssuhteista, joissa sukset menivät myttyyn. Ihmisistä, joiden kohdalta olen lähtenyt toiseen suuntaan. Olen kääntynyt joidenkin kohdalta siksi, että oletusasetus on ollut, että kun ystävä on kuunnellut minun juttujani vartin, puhutaan loppuaika hänestä.
Tai jos toinen on halunnut omistaa, tai ollut kiinnostuneempi omasta käsityksestään minusta kuin siitä, kuka minusta on kasvamassa.
Syyllisyys tulee öisin; tunnen, miten joku olisi odottanut, vieraskin ihminen, minulta jossakin tilanteessa sellaista, mitä en ole ymmärtänyt antaa. Olisiko pitänyt tehdä niin, näin vai noin? Syyllistyvä syyllistää joskus itse, koska ei ole löytänyt vapautta syyllisyytensä kanssa.
Syyllisyydestä ei tarvitse päästä eroon – ja silloin se muuttaa muotoaan
En usko, että syyllisyydestä tarvitsee päästä eroon. Se, joka haluaa päästä syyllisyydestä eroon tai uskoo, että syyllisyys on huono tunne, lienee syvästi syyllisyyden ajama.
Vanha ystäväni syyllisyys oli aina työpaikoillani mukana. Miten paljon se löysikään peilejä toisten katseista, eleistä, sanoista. Syyllisyyttäni ei tyynnyttänyt mikään. Mikään määrä työtä ei saanut sitä hiljenemään – jos se hyytyikin hetkeksi, ahdistus alkoi heti. Syyllisyys ja levollisuus eivät ole ylimpiä ystävyksiä.
Ja siinä se juttu juuri onkin. Uskon, että syyllisyys on peitetarina, naru joka pitää leijaani puuhun sidottuna sen sijaan, että se nousisi kohti keveitä pilviä.
Syyllisyys on portinvartija; aina kun olet antamassa itsellesi jotakin lempeää, totta tai ihanaa, liitämässä korkeuksiin, avautumassa ja syvenemässä yhteydessä ja luottamuksessa itseesi, syyllisyys alkaa tivata, oletko nyt ihan varman varma? Et voi mennä minnekään ennen kuin olet sovittanut tämän syntisi, ja tuon.
Niin kauan kuin jotakin on hampaankolossa, et voi rakastaa itseäsi. Jos olet loukannut toista – vaikka et edes tietäisi miten – et voi tuntea levollisuutta ennen kuin heittäydyt täysillä peliin, kiemurtelet, kelpaat, sovittelet.
Se on peli, jota en enää pelaa.
Ennen uskoin syyllisyyttä. Niin kovasti työtä tekemällä, ainaisella kiltteydellä ja empatiani ihan loputtomalla jakamisella ”lunastin” itselleni jotakin: lupaa, sovitusta, anteeksiantoa – koska sisälläni luulin, että jotakin vikaa tai vääränlaista minussa on.
Luulin, että syyllisyydestä pitää päästä eroon; sen esiinmarssi oli merkki siitä, etten vieläkään ollut oivaltanut oikeita asioita, tehnyt oikeita valintoja tai löytänyt tasapainoon itseni kanssa.
Nummea tänään kohti huikeita turkooseja vesiä kävellessäni ajattelin ystävää, jota en nähnyt ennen matkaa. Ystävä taisi loukkaantua; hänellä oli ollut vaikea hetki. Mutta en usko, että ystävä tarvitsi välttämättä juuri minua.
Jos hän olisi tarvinnut juuri minua, kaikkineni, hän olisi ehkä tiennyt ja ymmärtänyt syyn, miksi en ollutkaan saatavilla. Jos hän olisi kaivannut juuri minua, hän olisi ehkä kertonut sen minulle – tullut lähemmäs loukkaantuneen vetäytymisen sijaan.
Ja silti kannan syyllisyyttä. Siitä, etten ole läsnä ihmiselle, joka ei ole välttämättä läsnä minulle. Niin tuttu vanha kehä. Vedän ihmissuhteissa puoleeni sellaista energiaa, jotta voisin kohdata vanhaa ystävääni syyllisyyttä, ottaa sitä kädestä, ja jatkaa matkaa.
Syyllisyyden tunne on yksi haastavimmista asioista antaa itselleen anteeksi – antaa sen vain olla
Ajattelen, että syyllisyys on yksi haastavimmista asioista antaa itselleen anteeksi. Antaa sen vain olla. Nousta ja laskea, kuin vuoroveden.
Kulttuurissamme on niin syvästi tuhansien vuosien ajan ja erityisesti modernien uskontojen myötä iskostunut jo äidinmaidossa, että a) syyllisyydentunne tarkoittaa että olet huono ja syntinen b) et voi ehkä ikinä saada anteeksi tai jos voit, koko loppuelämä pitää käyttää itsensä vapauttamiseen.
Syyllisyydestä annetaan joskus myös ymmärtää, ettei ”henkinen” tai ”tasapainoinen” ihminen sellaista koe. Voi mikä määrä syyllisyyttä voi sellaisestakin luulosta kummuta!
Syyllisyys on vähän kuin mielen peli: aina kun olet jostakin nauttimassa tai jotain kivaa tapahtuu tai syvennyt yhteydessä itseesi, syyllisyys vyöryy syyttelemään: ”et sä nyt perhana voi tässä mitään nauttia, olet huono ja aiheutat toisille kipua.”
Syyllisyyden kompa on minulle tämä: sitä ei voi eikä tarvitse ratkaista. Ei syyllisyydestä tarvitse päästä eroon. Syyllisyys syventää rakkautta itseä kohtaan, koska se tavallaan kysyy: voinko tämänkin asian kanssa olla omassa sydämessäni ja rakkaudessani, sallia itselleni hyvää?
Voinko olla itseni kanssa myötätuntoisesti kaikessa? Itsensä rakastaminen on haastavinta mitä tiedän siksi että sydämen keskelle, sieluuni saakka, tulee mukaan ihan joka ikinen kokemus, ajatus ja tunne. En jätä itseäni yksin enää minkään asian kohdalla, vaikka se tarkoittaisi sitä, että seuraavan niityn yli minun pitää kävellä ilman tuota toista.
Monta ihmisuhdetta on jäänyt taakse, koska en ole suostunut enää ottamaan vastuuta siitä, ettei toinen rakasta itseään. Ei ole minun tehtäväni olla ketään kohtaan myötätuntoinen. Koko juttu on suuri paradoksi, koska jokainen voi syvästi sallia itselleen rakkautta itseään kohtaan vain itse. Vain itse voi vapauttaa leijansa liitoon. Se, joka ei siihen vielä suostu, voi olla minulle vihainen – ja sen hyväksyminen saattaa olla myötätuntoisimpia asioita, mitä olen kellekään koskaan tarjonnut.
Aina tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät ymmärrä minua tai valintojani, vaikka miten rautalangasta vääntäisin. Enkä jaksa enää oikein vääntää rautalangasta – ja muutenkin: saahan toinen kokea juuri niin kuin kokee. Meidän ei tarvitse kokea samalla tavalla – ja siinäkin on syyllisyyden kutsu. Kuinka omilla jaloillani uskallan seistä? Kuinka arvokkaasti, lempeästi ja omaa totuuttani kunnioittaen uskallan olla?
Mitä jos syyllisyyden tunne ei tarkoitakaan, että olet huono, väärässä ja arvoton vaan että on jokin kohta, joka kaipaa itseltäsi myötätuntoa itseäsi kohtaan? No matter what.
Syyllisyys voi olla myös kaunis opettaja: mitä viisautta voin ammentaa niistä kokemuksistani, jotka syyllisyyttä ovat aiheuttaneet? Niilläkään oppitunneilla ei tarvitse istua ikuisesti. Voi nostaa kytkintä ja jatkaa matkaa. Itseään voi katsoa myötätunnolla. Koska se mikä tähän maailmaan tuo iloa ja rakkautta on sinun ilosi ja rakkautesi, kaikki lempeä jota itsellesi sallit – ei se syyllisyys jota kannat.
Syyllisyys on ollut mukana monissa tiukoissa mutkissani – ja niiden jälkeisissä huikeissa maisemissa. En tiedä, lakkaako syyllisyys koskaan nousemasta tajuntani taustakankaalle, mutta en enää pidä sitä merkkinä siitä että jotakin pitää oikaista vaan siitä, että tuuli on nousemassa.
Syyllisyyden kiemurtava tunne saa olla ja kaihertaa, mutta en enää kuuntele sitä minään totuutena mistään. Kutsun sen olemaan kanssani, ja sitten ollaan. Se voi kuulostaa epätäyttymykselliseltä ja helvatun tylsältä mielelle, joka tykkää olla ratkomassa milloin mitäkin henkistelyn ja eheytymisen sudokua.
Syyllisyys on peli, jota en enää pelaa
Ei ole mitään oikeaa tapaa olla ihminen. Ei tarvitse sovittaa mitään voidakseen olla sielunsa kanssa levollisesti. Syyllisyyskin mahtuu kuvaan – ja silloin se muuttaa muotoaan. Kun lakkaa yrittämästä, voi vain olla.
Kenties syyllisyys on sielun lakeija; se ilmaantuu paikalle juuri siinä, missä syvä rakkaus itseä kohtaan on ilmaantumassa paikalle. Kun syyllisyyden ohjaamana ei toimi vaan pysähtyy, on rehellinen itselleen, sille mitä tahdon ja tarvitsen – ja sallii sen itselleen – leija nousee ilmavirran mukana.
Kuva: Unsplash.com
Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon tästä.
