Tekstin kirjoittaja Tanja Moring on helsinkiläinen rakkaus- ja seksiriippuvuuden hoitoon erikoistunut erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) ja seksuaaliväkivallan asiantuntija, kriisityöntekijä, sertifioitu Mind-Body Bridging -terapeutti, MBB®. Pohjakoulutukseltaan hän on sosionomi/diakoni (AMK).
Moni meistä hämmästyy huomatessaan ihastuvansa yhä uudelleen ihmiseen, jonka kanssa olo ei lopulta tunnu turvalliselta. Suhde alkaa voimakkaalla vetovoimalla, mutta muuttuu vähitellen epävarmuudeksi, odottamiseksi, pettymysten selittelyksi tai jatkuvaksi yritykseksi saada toinen rakastamaan.
Miksi näin tapahtuu?
Taustalla saattavat olla lapsuudessa muodostuneet kiintymyssuhteet, hermoston oppimat toimintamallit ja selviytymiskeinot, jotka ohjaavat meitä paljon tiedostamattamme.
1. Tuttu tuntuu turvalliselta
Lapsuudessa opimme, millaista rakkaus on. Jos rakkauteen on liittynyt esimerkiksi epävarmuutta, ehdollista rakkautta, emotionaalista tai fyysistä kaltoinkohtelua, hylkäämistä tai pelkoa, samanlainen dynamiikka voi tuntua aikuisenakin hämmentävän tutulta. Hermosto voi oppia yhdistämään rakkauteen myös turvattomuuden. Siksi saatamme kokea vetoa ihmiseen, jonka kanssa toistuvat lapsuudesta tutut toimintamallit – vaikka ne satuttaisivatkin. Kun pelko, jännitys ja rakastamisen tunteet ovat sekoittuneet toisiinsa, emme aina tunnista milloin olemme vaarassa.
2. Sekoitamme intensiivisyyden ja läheisyyden
Voimakas vetovoima ei vielä kerro siitä, että kahden ihmisen välille olisi syntynyt läheisyyttä. Voimme kokea hyvin voimakkaita tunteita ihmistä kohtaan, vaikka emme todellisuudessa vielä juuri lainkaan tunne häntä. Silti hän voi tuntua meille poikkeuksellisen läheiseltä.
Jos kannamme lapsuudesta hylkäämisen kokemuksia tai syvää arvottomuuden tunnetta, voimme alkaa rakentaa tämän ihmisen varaan toivoa siitä, että vanhat haavat viimein korjaantuisivat. Silloin emme rakastu niinkään todelliseen ihmiseen, vaan mielikuvaan, jonka olemme hänestä rakentaneet. Idealisoimme hänen hyviä puoliaan, selitämme pois varoitusmerkkejä ja sijoitamme häneen ominaisuuksia, joita hänessä ei välttämättä ole. Näin saatamme pitää turvallisena ihmistä, joka todellisuudessa satuttaa meitä.
3. Uskomme voivamme pelastaa toisen
Moni ajattelee, että riittävä rakkaus, kärsivällisyys tai ymmärrys saa toisen muuttumaan. Kulttuurissamme elää sitkeä tarina siitä, että oikea nainen kesyttää pahan pojan tai oikea mies villin tytön. Todellisuudessa kukaan ei voi muuttua toisen puolesta. Muutos alkaa vasta silloin, kun ihminen itse tunnistaa ongelmansa ja on valmis tekemään niiden eteen pitkäjänteistä työtä.
4. Yritämme parantaa vanhaa haavaa
Yritämme saada kumppaniltamme sen, mitä jäimme lapsena vaille. Ehkä toivomme tulevamme viimein nähdyiksi, hyväksytyiksi ja rakastetuiksi juuri sellaisina kuin olemme. Silloin emme välttämättä taistele vain nykyisen suhteen puolesta, vaan etsimme korjaavaa kokemusta menneisyyden haavoillemme.
Tiedostamattamme saatamme myös uskoa, että juuri sellainen ihminen, joka muistuttaa toimintatavoiltaan sitä vanhempaa, jonka kanssa haava aikanaan syntyi, voisi lopulta antaa meille sen rakkauden, hyväksynnän ja turvallisuuden, jota jäimme lapsena vaille. Siksi rauhallinen ja turvallinen ihminen ei aina tunnu yhtä voimakkaasti puoleensa vetävältä. Hermosto voi odottaa korjaavaa kokemusta juuri sieltä, missä haava aikoinaan syntyi – vaikka todellisuudessa sama dynamiikka johtaa usein vain uusiin pettymyksiin.
Alistajalla ja alistujalla voi olla sama kipu
On hyvä muistaa, että myös niin sanotulla pahalla pojalla tai pahalla tytöllä voi olla taustallaan samanlaista lapsuuden kipua kuin sillä, joka ihastuu häneen. Molemmat ovat voineet kasvaa turvattomissa olosuhteissa, mutta oppia selviytymään eri tavoin. Toinen on ehkä oppinut miellyttämään ja alistumaan. Toinen on voinut oppia hakemaan turvaa vallasta ja kontrollista. Sama haava voi synnyttää hyvin erilaisia selviytymiskeinoja.
Toimimaton kaava voidaan murtaa
Sama kaava toistuu usein niin kauan, kunnes tunnistamme sen. Pelkkä päätös valita ensi kerralla toisin ei aina riitä. Jos emme pysähdy tutkimaan omia kiintymyssuhteitamme, hermostomme toimintaa ja opittuja selviytymismalleja, saatamme ajautua yhä uudelleen hyvin samankaltaisiin suhteisiin – vaikka kumppani vaihtuu, sama näytelmä jatkuu.
Hyvä uutinen on, että nämä lapsuudessa muodostuneet toimintamallit eivät ole pysyviä. Ne ovat usein syntyneet auttamaan meitä selviytymään niissä olosuhteissa, joissa elimme. Se, mikä oli silloin tarpeellinen selviytymiskeino, ei kuitenkaan välttämättä enää palvele meitä aikuisuudessa.
Jos tunnistat omassa elämässäsi tämänkaltaisia ihmissuhteiden haasteita, kirjastani Rakkausriippuvuus – Miten toipua? (Otava, 2025) löydät tietoa, käytännön työkaluja ja harjoituksia, joiden avulla voit alkaa purkaa haitallisia toimintamalleja ja rakentaa turvallisempia ihmissuhteita.
