Minä näen hänet, jonka keho juuri nyt on kantamistaan taakoista taipunut. Näen hänet, joka voimien rippeillä tekee, puristaa ja jatkaa, vaikka jaksamisen rajat olisivat ylittyneet jo aikapäiviä sitten. Minä näen hänen silmissään väsymyksen, joka on jo aikoja sitten paennut sanojen taakse.
Tämä väsymys on uinut hänen kehoonsa varkain; arvaan, että se on asunut hymyn takana liian kauan. Tai ehkä sen osoite on paljon kantaneissa hartioissa, joiden jähmeä tunne ei enää halua ottaa vastaan edes kosketusta. Ehkä se asuu niissä nyrkkiin puristuneissa käsissä ja raskaissa jaloissa, jotka ovat tottuneet kantamaan enemmän kuin olisi pitkään aikaan pitänyt.
Ehkä se on hiljaisena, sukupolvelta toiselle kertyneenä painona rinnassa, joka illan tullen jaksaa enää huokaista – muuhun häntä ei ehkä ole koskaan opetettu.
Tai hänen katseessaan, joka vain vaivoin nousee kohtaamaan maailman – kuin se kantaisi mukanaan jokaisen päivän, jolloin olisi pitänyt pysähtyä.
Minä näen hänet, jonka maailmasta värit ovat juuri nyt kadonneet. Näen sen kehon, jonka on täytynyt olla vahva silloin, kun olisi pitänyt olla tarvitseva. Kehon, joka on joutunut jatkamaan, vaikka se olisi lukuisia kertoja kuiskannut tarpeesta pysähtyä.
Näen kehon, joka on oppinut selviytymään.
Minä kuulen sen “Ei”:n, jonka hän lausuu vain itselleen.
Alivireys on suoja
Vetäytyny, uupumuksesta painava keho ei kuitenkaan ole rikki. Raskaiden lihasten, alaspäin kääntyneen katseen ja syvältä rintakehästä nousevan huokauksen alla elää selviytymistä ylläpitävän hermoston hiljainen yritys pitää turvassa.
Alivireys ei synny heikkoudesta, saati luovuttamisesta. Se syntyy silloin, kun kuormitus on jatkunut liian kauan, ja kun voimia on kulunut enemmän kuin niitä on ehtinyt palautua. Rajan ylittäminen yli voimavarojen tekemisen ja uupumisen välillä on lopulta hiuksenhieno. Keho kyllä varoittaa, usein kauankin, mutta jos tätä ei huomaa, tulee päivä, kun raja vain ylittyy.
Yhtenä päivänä se vauhti, joka on edustanut turvaa, muuttuukin turvattomuudeksi. Keho, jolla saattoi olla pitkään vain välineellinen arvo liikuttaa sinua, pitää yllä vauhtia, jottei vaan tarvitsisi pysähtyä, muuttuu näkyväksi sillä, että se ei enää kannattelekaan; ei liikuta, jaksa, kykene.
Kun keho painaa jarrua
Kun on liian pitkään, yli omien voimavarojen, pitänyt olla jaksava, sopeutuva ja pärjäävä, keho yleensä lopulta painaa jarrua. Se hidastaa, vetää huomion sisäänpäin. Tämä vetäytyminen on sisäisen turvajärjestelmän, hermoston, keino pitää sinut koossa, elossa.
Uupumisen aikaansaama hiljaisuus luo usein pelottavalta tuntuvan tilan, jossa, usein ensi kertaa, joutuu kohtaamaan itsensä.
Ja hiljaisuudesta kaikuukin sen tärkein viesti.
Ehkä tämä uupunut keho ei pyydä enempää suorittamista, vaan lempeää myötätuntoa. Eikä se kaipaa korjaamista, vaan kohtaamista.
Sinussa ei ole mitään vialla
Ja haluan sanoa, että siellä pimeimmässäkin kohdassa, jossa et tiedä, mihin alat tai mistä päätyt, että sinussa ei ole mitään vialla. Nyt on aika suojella sitä, mikä on tärkeintä. Nyt on aika kuulla sitä, minkä olet ohittanut.
Ja ehkä nyt, kun huomaat tämän, voit alkaa kuunnella kysymällä: Mitä minä oikeasti tarvitsen? Mikä minua kannattelisi, edes vähän?
Ehkä kehosi on yrittänyt kertoa vastausta tälle jo pitkään.
Uusi reitti myötätuntoon
Hiljaisuudessa, hengityksesi rytmissä, voit löytää uudenlaisen reitin rajojesi ja myötätuntosi äärelle. Löydät kohti sellaista uudenlaista turvaa, joka tarkoittaa kääntymistä itsesi puolelle. Opettele hiljalleen kulkemaan sitä kohti. Anna itsesi löytää hetkiä, joissa voit pysähtyä, hengittää ja tuntea pala kerrallaan olevasi kokonainen.
Pikkuhiljaa totut myös hiljaisuuteen, joka ei kiirehdi eikä vaadi, vaan tarjoaa siltaa läsnäoloon, myötätuntoiseen lempeyteen ja itsesi näkemiseen. Eikä tämä hiljaisuus ole enää pelottava.
