Seison keittiössä täyttämässä tiskikonetta. Tyhjennän viinilaseja ja yhtäkkiä mieleeni tulee flashback kymmenien vuosien takaa. Vatsassa muljahtaa ja keho jännittyy. Hetkessä olen palannut niihin hetkiin, jolloin joulu oli virittynyt pelolla. Mikä tahansa väärin aseteltu lause tai väärin tehty teko sai aikaan sen, että perheen arvaamaton alkoholisti räjähti. Koskaan ei etukäteen tiennyt, mikä hänelle oli ”se yllyke”.
Kun räjähdys tapahtui, kaikki oli minun syytäni. Opin selviytymään tämän raskaan taakan kanssa. Uskoin, että oli minun vastuullani yrittää kontrolloida ja hallita tilannetta.
Olin oppinut välttämään toimimasta tietyillä tavoilla, puhumasta tietyistä aiheista tai tietyllä äänenpainolla. Ennakoin. Liikuin kuin kananmunan kuorilla. Tämä tapa toimia ja ajatella oli minulle tuttua jo varhaislapsuudesta. Siksi olin siinä niin hyvä. Mutta se ei ollut helppoa. Päinvastoin.
Menneisyys saapuu kylään yllättäen
Siksi ei ole ihme, että nyt tässä aikuisena tiskien keskellä olen lapsen tilassa. Tunteeni ovat lapsen. Kehoni on lapsen. Uskomus siitä, että olen syyllinen ja saatan hetkenä minä hyvänsä tehdä jotain väärin, on lapsen. Kaiken toi mieleen alkoholin tuoksu sekoittuneena joulun tuoksuihin.
Aikamatka menneisyyteen tapahtuu sekunnin murto-osassa. Hätkähdän siitä, että menneisyydellä on vielä niin vahva vaikutus minuun, vaikka olen kohdannut sisäistä lastani usein ja lempeästi. Minua lohduttaa se, että tiedän, etten ole yksin. Sisäisen haavoittuneen lapsen lisäksi minulla on rinnallani sisäinen viisas, turvallinen aikuinen.
Tiedän, että tämä kaiku menneisyydestä ei johdu siitä, että olisin vääränlainen. Tiedän myös, että minulla on keinoja kohdata nämä tilanteet. Tiedän, ettei tämä ole minun syytäni.
Tätä on harjoiteltu.
Otan sisään hengityksen. Otan vakaan asennon. Tunnen jalat maata vasten. Suljen silmät ja hengitän ulos niin, että tunnen jalkojeni juurtuvan maahan. Annan tunteiden ja tuntemusten tulla. Viisi sekuntia. Kymmenen sekuntia.
Aika venyy. Nyt osaan jo olla kaiken tämän epämukavuuden kanssa pidempään. Tiedän, ettei tämä tunnemyrsky jää päälle tai nielaise minua kokonaan. Tiedän, että selviän tästä hengissä.
Käännyn kohti kipua
Vatsa. Mitä vatsassa tuntuu? Vanha, tuttu solmu tiukentuu. Annan sen olla. Tunnustelen sitä. Lihakset ovat jännittyneet. Sydän hakkaa. Hengitys on pinnallista. Kaikki saa olla. Minä hengitän kaiken tämän kanssa. Sisään. Ulos. Sisään. Ulos.
Pelko. Sitä tämä on. Tältä tuntuu pelko. Tällaista on olla ihminen, joka pelkää. Muistutan itseäni siitä, että pelko on inhimillistä. Pelko suojaa. Pelko hälyttää. Kaikki ihmiset tuntevat pelkoa. Se ei ole virhe. Se on osa ihmisyyttä.
Tiedän, että sisäinen lapseni on läsnä tässä hetkessä. Pystyn kuvittelemaan hänet. Kun näen hänet pelkäämässä sieluni silmin, minulla nousee halu lohduttaa ja olla hänelle läsnä. Myös sisäinen turvallinen ja viisas aikuinen on tässä.
Kysyin itseltäni: ”Mitä sisäinen lapseni haluaa kuulla nyt pelon hetkellä?” Mieleeni nousevat vanhat tutut lauseet. ”Ei mitään hätää.” ”Olen tässä sinun kanssasi.” ”Et ole yksin.”
Mietin, mitä sisäinen lapseni tarvitsee juuri nyt. Halauksen. Hän tarvitsee lämpimän halauksen. Halaan itseäni tässä. Tiskien keskellä, astianpesukoneen äärellä. ”Ei mitään hätää”.
Tunnen, kuinka solmu vatsassa hellittää. Lihakset rentoutuvat. Kehon valtaa tila ja lämpö. Mieli avautuu ja rentoutuu.
Sisäinen lapseni tietää olevansa turvassa. Hän ei ole yksin.
Tajuan, että juuri tämä on joulun ehkä se tärkein hetki: tunnistaa, milloin sisäinen lapseni nousee pintaan — ja antaa turvallisen aikuisen itsen tulla rinnalle. Se vaatii tiedostamista sekä halua ja taitoa pysähtyä olemaan läsnä.
Myös sinun on mahdollista oppia tämä sama taito. Sisäisen lapsen lohduttaminen ei ole suuria tekoja, vaan tiedostamista ja pieniä taukoja, joissa pysähdyt kysymään: “Mitä minä tarvitsen nyt, jotta tuntisin oloni turvalliseksi?”
Alla olevat ohjeet ovat siihen pieni, lempeä ensiaskel.
Sisäisen lempeyden tauko
Ota mukava asento ja laita halutessasi silmät kiinni, jos se tuntuu turvalliselta.
Tiedostaminen – mindfulness
Tuo huomio kaikkeen siihen, mitä kehossasi, mielessäsi ja tunteissasi tapahtuu juuri nyt. Skannaa vatsan seutua, rintakehää, hartioita, leukoja, kasvojen lihaksia. Tunnetko lihasjännitystä, puutumista, pistelyä, jotain muuta epämukavaa.
Anna tunteen tulla. Voit olla alkuun sen kanssa viisi sekuntia, sitten kymmenen. Voit edetä pienin askelin.
Huomaa myös ajatukset. Huomaa niiden vetovoima. Huomaa niiden pyöritys.
Inhimillisyys – common humanity
Vaikka tunnet näitä epämukavia tunteita, ei tarkoita sitä, että olisit virheellinen tai vääränlainen. Tunteet ovat osa ihmisen elämää. Ne ovat osa ihmisyyttä. Tältä tuntuu tuntea kipua ja epämukavuutta.
Sisäinen lempeys – kindfulness
Pystytkö näkemään sisäisen lapsesi sielusi silmin? Minkä ikäinen hän on? Miltä hän näyttää?
Onko jotain, mitä haluat nyt viisaasta aikuisuudesta käsin sanoa sisäiselle lapsellesi? Mitä haluaisit kuulla juuri nyt? ”Ei mitään hätää.” ”Olen tässä sinun kanssasi.” ”Et ole yksin.” Jotain muuta?
Mitä sisäinen lapsesi tarvitsee juuri nyt? Haluatko tuntea käden sydämen pisteen eli rintakehän päällä? Toivotko halausta? Haluatko venytellä? Silittää poskeasi? Ravistella kehoa? Heijata itseäsi?
Voit lopettaa harjoituksen omalla tavallasi. Voit kiittää itseäsi siitä, että olet itsesi puolella. Se, että teit tämän harjoituksen, on siitä osoituksena.
(Itsemyötätuntotutkija Kristin Neffin Itsemyötätuntotaukoa mukaillen)
