Peruskoulu on yksi länsimaisen yhteiskunnan monumenteista. Sitä pidetään välttämättömyytenä, että nuori henkilö voi saada tarvitsemansa tiedon ja taidon, jonka turvin hän kasvaa kohti aikuisuutta. Tämän kasvun etenemistä juhlistetaan sellaisilla riiteillä, kuten kevätjuhla, todistuksen jakaminen ja valmistuminen.
Aika ajoin peruskoulun opetussuunnitelmaa kohtaan kuulee kritiikkiä. Kysytään, vastaako tämän hetkinen kokonaisuus sitä, mitä elämässä todella tarvitaan, vai onko kyse ennemmin tarpeesta ohjata nuoret tiettyyn tuubiin, jonka päästä ulostuu talouskasvua ja verovaroja. Koulu ja opiskelu tähtäävät yleissivistyksen ohella myös siihen, että löydämme itsellemme ammatin, jonka parissa voimme työskennellä (ja juurikin maksaa kiltisti veroja).
Tämän artikkelin tarkoitus ei ole heristää sormea, vaan ennemmin iskeä silmää hymy suupielissä. Mitä jos opetussuunnitelmaan voisi lisätä seuraavanlaisia oppiaineita ja kursseja. Ne eivät olisi valinnaisia vaan kaikille pakollisia opintoja. Taitoja, joiden oppiminen hyödyntäisi ketä tahansa meistä.
Tiedostan, että monilta osin nämä ehdotetut taidot kuuluvat jo osaksi eri aineiden opiskelua. Mutta se ei poista tarvetta, että näistä voisi tehdä jokaisesta oman oppiaineensa.
Ota mitä otat, jätä mitä jätät.
1. Tunteiden sietäminen
On monin paikoin tutkittua, että tunteiden sietäminen on suorassa yhteydessä siihen, minkälaiset mahdollisuudet henkilöllä on menestyä elämässään. Vallalla olevan tunteen tietoista sivuuttamista pidetään yhtenä aikuisuuden merkkinä. Jos lapselta kysyy, haluaako hän yhden karamellin nyt vai kolme ensi viikolla, lapsi todennäköisesti haluaa karkkinsa heti. Aikuinen sen sijaan ymmärtää, että sietämällä hetken sokerihimoa, hän pystyy saavuttamaan paremman lopputuloksen, jonka myötä suostunee odottamaan viikon verran.
Tunteet pyörittävät yhteiskuntaa. Digitalisoituminen ja sosiaalinen media ovat tuoneet nopealla tahdilla keskuuteemme eräänlaisen huomiotalouden, jossa jokainen haluaa olla osallinen. Sen keskiössä on kyky aiheuttaa tunteita. Olla hauska, koskettava, kiehtova, provosoiva. Tunteet synnyttävät huomiota ja huomio yhdistetään monesti menestymiseen ja mahdolliseen taloudelliseen tuloon.
Samalla meitä opetetaan harvoin sietämään esiin nousevia tunteita. Nauramme pellelle, tietämättä enempää hänen päämääristään. Jaamme koskettavia somepäivityksiä, vaikka emme varmuudella tiedä niiden paikkaansa pitävyyttä. Saatamme myös puida nyrkkiä ärsyttävälle somevaikuttajalle, joka onnistuu tökkäämään meitä arkaan paikkaan sisällämme.
Tunnemme ja reagoimme.
Elämä on tarjonnut aikakaudesta riippumatta paljon voimakkaita tunteita. Tuntuu, että viime vuosikymmeninä ne ovat monin paikoin voimistuneet ja monistuneet. On äärimmäisen tärkeä taito kyetä sietämään esiin nousevia tunteita, vaikka ne kehottaisivat reagoimaan.
2. Syy- ja seuraussuhteiden hahmottaminen
Asiat eivät tapahdu itsestään, niillä on aina joku syy. Toisinaan voimme hahmottaa syyn helposti, joskus se jää hämärän taakse. Asioilla on myös lähes poikkeuksetta seurauksia. Kun valitset yhden, jätät pois toisen.
Elämämme keskiössä ja sen reunamilla on lukematon määrä valintoja, joihin liittyy jokin moraalinen dilemma. Useimmille meistä on pintapuolisesti selvää se, mitä itse pitää oikeana ja vääränä. Mutta tuon tiedon jalkauttaminen oman arjen valintoihin on usein vaikea rasti.
Jos pidän eläinten oikeuksia tärkeänä, miksi silti juon maitoa kahvin kanssa, vaikka olen lukenut maitotalouden lehmiin kohdistuvista julmuuksista? Jos kolmannen maailman köyhyys koskettaa, miksi silti ostan halvalla mieluisia vaatteita toimijalta, jonka tuotanto on sijoitettu juuri kyseisiin maihin (orjapiiskurin elkein). Miksi, vaikka tiedän, että ihmisten johtaminen on äärimmäisen vaikeaa, olen silti ensimmäisten joukossa kivittämässä poliitikon tai yritysjohtajan, joka takertelee sanoissaan.
Aikakautena, jolloin rovioita syntyy useammin kuin keskiajalla ja silmiä suljetaan tiuhaan, on kullanarvoinen taito hahmottaa asioiden syy- ja seuraussuhteita. Ymmärtää, minkälaisia riippuvuussuhteita eri asioilla on.
Tässä oppiaineessa on aniharvoin helppoja tai edes selkeitä vastauksia. Päinvastoin, lopputulemana on usein alkuperäistä enemmän hämmennystä. Sen sisäistämistä, ettei ole olemassa mustaa tai valkoista, vaan kaikista asioista voi löytää halutessaan värejä.
3. Minän todellinen luonne
Oma identiteettimme lepää usein niissä asioissa, joita arjessamme eniten teemme ja toistamme. Monet, omaan ammattiinsa intohimoisesti suhtautuvat, kokevat suurta onnistumisen ja epäonnistumisen kokemustaan nimenomaan työnsä kautta tapahtuvista asioista.
Opimme myös jo varhain sen, millaisia olemme. Joku saa kuulla toistuvasti olevansa ”liian herkkä”, kun taas toinen tietää olevansa ”tosi reipas ja tunnollinen”. Kolmas on oppinut olevansa ”pelle ja sähläri”. Olemme perin kuuliaisia tällaiselle opille ja määritämme itsemme sen kautta.
Myös omiin tunteisiimme suhtaudumme kuin ne määrittäisivät meidät. Jos koen surua, olen surullinen. Jos taas vihaa, olen vihainen. Onnellisuus on sekin tunne – muiden tunteiden tavoin ohimenevä sellainen. Harvoin ajattelemme sitä, että joku tunne ei välttämättä määrittele minua sen enempää, vaikka se tuntuisi voimakkaalta.
Minän todellinen luonne on paljon moninaisempi kuin mitä usein ajattelemme. On hyödyllinen taito oppia se, ettei elämässä tapahtuvat asiat liimaudu automaattiseksi osaksi omaa identiteettiä. Jos olet joskus mokannut, et ole sen myötä mokaaja. Sinulla saattaa myös olla joskus huonoja päiviä, mutta se ei tee sinusta onnetonta.
Minuus lepää jossain paljon syvemmällä.
4. Sukupolvitietoisuus
Nuori ihminen kokee usein olevansa maailman napa ja likimain kuolematon. Kaikki pyörii oman maailmankuvan ja kehityksen ympärillä (valitettavasti, myös monen aikuisen ihmisen elämä jää tälle samalle kelalle).
Kun katsomme omaa sosiaalista ympäristömme, havaitsemme olevamme osa jatkumoa. Meitä ennen on ollut sukupolvia ja niitä tulee olemaan myös meidän jälkeemme. Kaikki maailmanhistoriassa ei ole tähdännyt ainoastaan omaan elinaikaamme, vaan olemme läpikulkumatkalla. Sillä on merkitystä, mitä jätämme jälkeemme.
Loppupeleissä olemme lenkki ketjussa, jonka katkeamattomuus mahdollistaa elämän jatkumisen tällaisenaan. On tärkeää löytää oma roolinsa siinä ketjussa. Sen, miten osaltani lisään merkitystä ja edistän jatkuvuutta ja hyvää.
Samalla on tärkeää ymmärtää, minkälaista sukulinjaa pitkin itse kulkee. Ei pelkästään, minkälaista elämää vanhempani ja isovanhempani ovat eläneet, vaan myös sukupolvet ennen heitä. Sieltä käsin hahmottuu asioita, jotka saattavat näkyä vielä tänäkin päivänä meidän omassa elämässämme. Mitkä asiat haluan osaltani viedä perintönä eteenpäin ja mitkä taas haudata?
Tämän oppiaineen myötä on mahdollista sisäistää selkeämmin oma roolinsa juurikin osana jatkumoa. Sen, ettet ole yksin ja irrallaan, vaan osa jotain suurempaa ja alati eteenpäin kulkevaa.
5. Hämmästely
Tässä oppiaineessa ei edes yritetä etsitä kaiken kattavia vastauksia, vaan nimensä mukaisesti ihmetellään asioita, joihin on vaikea löytää selkeitä rajoja tai selityksiä. Hämmästely on pohjavireeltään ihastelevaa. Se on elämän hämmästyttävyyksien tunnustamista ja niiden tietoista näkemistä.
Oppitunnilla voidaan pohtia sellaisia asioita, kuten vaikkapa rakkaus, myötätunto, sielu, kosmos, iankaikkisuus. Pureutua termeihin ja käsitteisiin, joilla ei ole yksioikoista vastausta tai selitystä.
Yhtälailla tämä oppiaine toisi oppilaiden eteen itsestäänselvyyksiä, kuten esimerkiksi omenan tai silmälasit. Mutta nyt niitä katsottaisiinkin tietoisesti hämmästellen. Kuinka kaunis ja kuulas hedelmä onkaan. Mistä sen väritys koostuu? Tai miten hieno suunnittelu mahdollistaa silmälasien toimivuuden. Kuinka paljon hyvää se on mahdollistanut ihmisen historiassa.
Hämmästely on oppiaine, johon kiteytyy se, mihin koko oppimiskokemuksen tulisi alinomaan nojata. Kyltymättömään haluun olla utelias sekä vilpittömään kaipuuseen nähdä maailma ja elämä kauniina ihmeenä.
