Suru on todella tärkeä tunne. Vaativa. Joskus musertavan tuntuinen. Ja mielestäni myös nykyisin äärimmäisen kaunis. Suru kertoo siitä, että asioilla on meille merkitystä. Kyvyttömyys surra muuttuu usein defensiivisyydeksi ja pikku hiljaa katkeruudeksi.
Samalla on todella ymmärrettävää, että uskallus antaa surun tuntua ei ole mikään itsestäänselvä juttu. Onko sinua pidelty surusi keskellä? Oletko saanut vaikka huutoitkeä niin että siinä vierellä on turvallinen ihminen, joka ei säikähdä sitä voimaa mikä surulla on? Jos surua ei ole voinut turvassa jakaa, jäämme usein kannattelemaan sitä huomaamattamme yksin. Se asettuu puristuksena kurkkuun, painona rintakehälle, taakkoina hartioille. Voi olla että teemme kaikkemme, ettei mikään aktivoisi suremattomia suruja.
Surun välttämiseen löytyy laaja repertuaari vaihtoehtoja. Ylisuorittamista, rajattomuutta, riippuvuuksia, ylimiellyttämistä, jonnekkin muualle hukuttautumista, ettei vaan huomaisi.
Voi olla, että elämä on niin armollinen, että se tuo meidät kohtaan jossa surun panssareita ei vaan pysty enää pitämään. Se vaan tulvii läpi, eikä kysele. Alkuun se tuntuu luultavasti sille, että hukkuu. Että tästä ei enää selviä. Että tänne jos putoaa, ei ylös enää pääsekään.
Voi olla että silloin olemme pudonneet ihmisyyden syvimpiin pelkoihin:
Pelkoon rakkauden ulkopuolelle jäämisestä
Pelkoon ja tunteeseen hajoamisesta
Pelkoon ja tunteeseen, että tulee hylätyksi.
Totta kai sitä pelkää, että noista paikoista ei enää mennä läpi. Omalla polullani minua on näissä kohdissa kantanut ajatus, että ”only way out is through”. Eli ainoa tie ulos on läpi. Ja miten mieletöntä on ollut kokea, että kun surun todella antaa kulkea läpi, siellä pohjalla ei oikeastaan ole mitään. Minä jatkun kuitenkin.
Suru on kuin merenkäynti. Sitä ei voi kontrolloida. Se tulee usein aaltoina. Välissä on hieman tyynempiä kohtia. Niissä on hyvä levähtää. Ja sitten antaa seuraavan aallon taas tulla. Antaa tuntua ja surun tehdä pyhää työtään.
Surulle voi avata sydämensä, yhä uudestaan ja uudestaan, antaa sen kulkea lävitse, äänenä, liikkeenä, tärinään, itkuna… silloin me emme tule suruksi.
Elämä on meille kaikille luopumista. Mikään määrä menestystä, rahaa tai huomiota (näin alkuun) ei suojaa meitä ihmisyydeltä ja siltä, että me kaikki joudumme elämässä luopumaan. Ja mikä paradoksi onkin, että oikeastaan silloin kun suostuu suremaan ja luopumaan, tuntee usein myös elämän haurauden, kauneuden, rosoisuuden ja vaan hitto… elämän.
Suru tarvitsee syliä. Suru tarvitsee saada tulla todistetuksi rakkaudella. Suru voi myös yhdistää, sillä kun uskallamme antaa surun tulla näkyväksi, olemme jaetun ihmisyyden ytimen äärellä. Kukaan meistä kun ei ole surun ulottumattomissa, ja ehkä juuri siellä löydämme jotakin yhteistä.
Vaikealta tuntuviin tunteisiin ja niiden käsittelyyn voit tutustua esimerkiksi Tunnekarttakirjan avulla. Voit tutustua kirjaan TÄÄLLÄ.
Kokeneet terapeutit Marika Rosenborg ja Eevi Vuoristo ovat laatineet täytettävään kirjaan oivalluttavia harjoituksia, joiden avulla tutustut omiin tunteisiisi. Opit, mitä tunteet ovat ja miten niitä voi tunnistaa ja ymmärtää. Voit löytää itsellesi sopivia keinoja, kuinka toimia vaikeiden tunteiden kanssa. Itsemyötätuntoa vahvistavat harjoitukset auttavat suhtautumaan itseesi ja tunteisiisi ymmärtäväisemmin.
