Pelkäämisessä ei ole mitään hävettävää – uskalla tulla näkyväksi omien pelkojesi kanssa

Itkin ja huusin. Painoin pääni äitini turvalliseen syliin. Raivostunut kymmenmetrinen gorilla ryskytti raskain nyrkein vaunua, jonka kyydissä olimme helisemässä. Lapsuuteni odotetuin päivä oli muuttunut hetkessä painajaiseksi.

Olimme vanhempieni kanssa lomailemassa Floridassa. Reissun kohokohta oli vierailu Universal Studiosin teemapuistossa, joka oli 11-vuotiaalle leffafriikille unelmien täyttymys.

Olin nähnyt King Kong -elokuvan (siis sen vuoden 1976 version) aiemmin. Sitä ja muita lapsilta kiellettyjä elokuvia tankattiin salaa aina vanhempien ollessa kauppareissulla.

Siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) teemahuvipuiston ajelulla riehunut muovinen apina tunkeutui alitajuntaani. Voimakas turvattomuuden tunne purkautui lohduttomana parkumisena. Tilanne tuntui sietämättömältä suhteessa sen hetkiseen kykyyni selviytyä.

Pelko otti ohjat.

Ajelun päätyttyä, palasimme takaisin ulos auringonpaisteeseen. Aistin jännitteen, isäni oli vaiti. Pian hän avasi sanaisen arkkunsa ja silminnähden ärtyneenä totesi, ettei tiennyt minun olevan noin herkkä ja lapsellinen. Pelästyä nyt jotain muovista gorillaa. Hän ilmoitti päättäväisenä, ettei halua lähteä kanssani muihin laitteisiin tai ajeluihin, koska sai nytkin hävetä silmät päästään.

Hetkessä pelkoni hellitti, ja muuttui häpeäksi.

Pelkääminen ei ole naurun aihe

Isäni leppyi myöhemmin ja myös loma päättyi aikanaan. Tarinat jäivät silti elämään ja niitä kerrottiin hanakasti. Varsinkin sitä yhtä, jossa “meidän Harri-Pekka alkoi itkemään pelästyessään King Kongia.”

Se oli mitä ilmeisimmin hauska tarina, joka jaettiin likimain kaikkien sukulaisten, ystävien ja vieraiden kanssa seuraavien vuosikymmenten aikana. Kun toin uuden tyttöystäväehdokkaan näytille, vanhempani muistivat mainita tapahtuneesta.

Joka kerta tunsin samaa, jo tutuksi tullutta, häpeää. En vastustellut, vaan lannistuin osaani ruokapöytäkeskusteluiden vastentahtoisena pellenä. En pitänyt tarinaa hauskana vaan ahdistavana. En ymmärtänyt, miksi lapsena kokemani pelko oli jotain, mitä minun tulisi hävetä tai mille muilla olisi lupa nauraa.

Omia pelkoja ja häpeää ei tule siirtää lapsille

Vanhemmaksi tulemisen myötä olen oppinut näkemään sävyjä myös oman isäni käytöksessä. Vanhemmuus on polku, jonka varrelta löytyy päivittäin pieniä kiviä ja havunneulasia. Moisessa maastossa käytännöllisin jalkine on armollisuus. Sillä tulisi potkia yhtälailla itseään kuin myös muita.

Tätä kirjoittaessani esikoiseni on saman ikäinen mitä itse olin Floridan lomareissulla. Tunnistan hänessä itseni, sekä itsessäni oman isäni.

En halua kuitenkaan siirtää omia pelkojani, enkä etenkään niistä kumpuavaa häpeää lapsiini. Se on mahdollista vain, mikäli suostun kohtaamaan ja käymään läpi omat lapsuuteni kokemukset sellaisina, millaisina ne omaan muistiini ovat piirtyneet. Ja samalla hyväksymään, että joku toinen muistaa ne toisin.

Logoterapian keksijä, psykiatri Viktor Frankl muistutti, että ”ihmisen olemukseen ei kuulu ainoastaan vapaus tulla syylliseksi, vaan myös vastuu kasvamisesta oman syyllisyytensä yläpuolelle.”

Kyse ei ole kertaluontoisesta projektista, vaan koko loppuelämän kestävästä prosessista.

Siitä, että tuo pelon ja häpeän kerta toisensa jälkeen valoon, vaikka ne molemmat haluaisivat lymyillä pimeässä.


Harri-Pekka Pietikäisen Tunne pelkosi, vapaudu elämään -kirja tarjoaa vertaistukea sisimpien pelkojen tunnistamiseen ja siihen, miten peloista ja niiden aiheuttamasta häpeästä voi selviytyä. Katso kirja täältä.

Synttärikampanjan viimeinen viikonloppu!
PUOTIIN
close-image
-20% alennusta tarjouspaketeista etukoodilla TARJOUS20 
PUOTIIN
close-image
Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image
Saat kaupan päälle TSEMPPITARRAT kun ostat Perhekalenterin tai Hidasta elämää -kalenterin
PUOTIIN
close-image
24 tunnin ajan -50% etukoodilla TAKATALVI Pipo ja huivi -paketti 
PUOTIIN
close-image