Paranemista ei voi hoputtaa. Vaikka kuinka haluaisi tulla sinuiksi menneisyytensä kanssa, haavoista toipuminen ei ole yksin tahdon asia. Joskus menneisyyden kipeät tunnekokemukset asuvat niin syvällä solumuistissa, ettei niihin välttämättä edes pääse käsiksi. Myös itselläni oli näin.
Olin kyllä tietoinen lapsuudenajan traumoistani, pystyin puhumaan niistä, kykenin analysoimaan niiden vaikutusta itseeni, siihen kuka minusta oli tullut ja miksi tietyissä tilanteissa käyttäydyin tietyllä tavalla. Silti en tuntenut trauman vaikutusta kehossani. Puheeni ei herättänyt minussa oikein minkäänlaisia tunnereaktiota, kunnes eräänä päivänä sairastuin vakavasti ja fyysinen sairastuminen herätti uinumassa olevat traumamuistoni. Silloin ymmärsin, miten syvällä kehossa trauman juuret olivat.
Vielä vuosienkin jälkeen palaan tuohon hetkeen säännöllisin väliajoin. Se hetki oli pelottava, kivulias ja intensiivinen, mutta se käynnisti jotain mittaamattoman arvokasta.
Vakava sairastuminen käynnisti minussa kokonaisvaltaisen paranemisprosessin. Pääsin viimein käsiksi niihin kauan kadoksissa olleisiin tunteisiin, jotka odottivat yhä tuntemistaan. Sain viimein tilaisuuden katsoa menneisyyttäni uudella syvyydellä, johon minulla ei aiemmin ollut mahdollisuutta – ei siksi, ettenkö olisi halunnut vaan siksi, että viimein sain kehollisen yhteyden kokemuksiini. Ratkaisevaa oli myös saada apua. Lisäksi vierelläni oli niin turvallinen ihminen, etten pelännyt lähteä terapiaprosessiin, jonka tiesin vaikuttavan koko loppuelämääni. Halusin tehdä sen paitsi itseni, myös meidän molempien vuoksi.
Jälkeenpäin ajateltuna myös kaikki nuo vuodet ennen sairastumista olivat osa paranemisprosessia. Niiden vuosien aikana keräsin voimavaroja, opettelin tuntemaan itseni ja tutustumaan kehooni, loin tärkeää pohjatyötä syvemmän sydänmaan mylläykselle.
Mikään vuosien varrella omaksutuista resursseista ei mennyt hukkaan, vaan niillä oli tärkeä rooli kokonaisuudessa. Olin muun muassa tutustunut joogaan ja kehollisiin harjoitusmenetelmiin, ja ymmärsin, miten trauma vaikuttaa kehossa. Vaikka en vielä ollut kokenut sitä käytännössä, tiesin, mitä odottaa.
Uskon, että menneisyyden haavat tulevat käsiteltäväksi siinä tahdissa, kun olemme valmiita. Kun meillä on tarpeeksi sisäistä ja ulkoista turvaa, olemme valmiimpia vastaanottamaan sen, mikä on aikaisemmin ollut liian suurta kohdattavaksi. Voimme syleillä säröjämme vasta, kun pimeyttä ei enää tarvitse paeta.
