Menneisyyden haavat tulevat käsiteltäväksi sitä myöten, kun olemme valmiita

Paranemista ei voi hoputtaa. Vaikka kuinka haluaisi tulla sinuiksi menneisyytensä kanssa, traumoista toipuminen ei ole yksin tahdon asia. Joskus menneisyyden kipeät tunnekokemukset asuvat niin syvällä solumuistissa, ettei niihin välttämättä edes pääse käsiksi, vaikka haluaisi. Taustalla olevat tunteet voivat olla niin voimakkaita, että jokin syvällä estää meitä kokemasta. On turvallisempaa olla tuntematta.

Toisinaan traumamuistot aktivoituvat kehollisesti vasta jonkin elämäntapahtuman tai -muutoksen myötä. Myös itselläni kävi näin. Olin kyllä tietoinen lapsuudenajan traumoistani, pystyin puhumaan niistä, kykenin analysoimaan niiden vaikutusta itseeni, siihen kuka minusta oli tullut ja miksi tietyissä tilanteissa käyttäydyin tietyllä tavalla. Silti en tuntenut trauman vaikutusta kehossani. Puheeni ei herättänyt minussa oikein minkäänlaisia tunnereaktiota, kunnes eräänä päivänä sairastuin vakavasti ja fyysinen sairastuminen herätti uinumassa olevat traumamuistoni. Silloin ymmärsin, miten syvällä kehossa trauman juuret olivat.

Kun viimein pääsee käsiksi tunteisiin, jotka ovat odottaneet pitkään tuntemistaan, se on usein pelottavaa, ja vaatii tuekseen toista ihmistä. Samalla se on kuitenkin myös mahdollisuus syvempään paranemisprosessiin.

Jälkikäteen ajateltuna paranemista on myös kaikki se, mitä tapahtuu ennen kuin kipeimmät traumamuistot avautuvat kehollisesti vastaanotettavaksi. Ehkä taustalla on vuosien työ itsensä kanssa – voimavarojen keräämistä ja sisäisen turvan vahvistamista. Kenties kehollisia harjoituksia, itsestä huolehtimista ja omien rajojen tunnistamista toisinaan kantapäänkin kautta. Ehkä trauman aktivoituessa vierellä on viimein ihminen, jonka kanssa on turvallista olla. Jonka kanssa uskaltaa hajota. Tai ehkä elämäntilanne on sellainen, että on viimein mahdollisuus ottaa aikaa itselle. Kun arki ei ole enää jokapäiväistä selviytymistä, avautuu tilaa tunteille.

Omalla kohdallani yllättävä sairastuminen käynnisti minussa kokonaisvaltaisen paranemisprosessin. Sain viimein tilaisuuden katsoa menneisyyttäni uudella syvyydellä, johon minulla ei aiemmin ollut mahdollisuutta – ei siksi, ettenkö olisi halunnut vaan siksi, että viimein sain kehollisen yhteyden kokemuksiini. Ratkaisevaa oli myös saada apua. Lisäksi vierelläni oli niin turvallinen ihminen, etten pelännyt lähteä terapiaprosessiin, jonka tiesin vaikuttavan koko loppuelämääni. Halusin tehdä sen paitsi itseni, myös meidän molempien vuoksi.

Vuosien varrella olin muun muassa tutustunut joogaan ja kehollisiin harjoitusmenetelmiin, ja ymmärsin, miten trauma vaikuttaa kehossa. Vaikka en vielä ollut kokenut sitä käytännössä, tiesin, mitä odottaa. Siksi kaikki nuo vuodet ennen sairastumista olivat myös tärkeä osa paranemisprosessia. Niiden aikana keräsin voimavaroja, opettelin tuntemaan itseni ja tutustumaan kehooni, loin tärkeää pohjatyötä syvemmän sydänmaan mylläykselle. Mikään vuosien varrella omaksutuista resursseista ei mennyt hukkaan, vaan niillä oli tärkeä rooli kokonaisuudessa.

Uskon, että menneisyyden haavat tulevat käsiteltäväksi siinä tahdissa, kun olemme valmiita. Kun meillä on tarpeeksi sisäistä ja ulkoista turvaa, olemme valmiimpia vastaanottamaan sen, mikä on aikaisemmin ollut liian suurta kohdattavaksi. Voimme syleillä säröjämme vasta, kun pimeyttä ei enää tarvitse paeta. 

Lisää teemaan liittyviä runoja löydät kirjasta Sielun sopukoita – Voit olla säröillä ja silti säihkyä:

 

Synttärikampanjan viimeinen viikonloppu!
PUOTIIN
close-image
-20% alennusta tarjouspaketeista etukoodilla TARJOUS20 
PUOTIIN
close-image
VIELÄ EHDIT! Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image
Saat kaupan päälle TSEMPPITARRAT kun ostat Perhekalenterin tai Hidasta elämää -kalenterin
PUOTIIN
close-image