“Kuunnelkaa minua hyvin tarkkaan”, ruotsalaisen metallibändi In Flamesin parrakas solisti Anders Fridén totesi mikrofoniinsa. Hyvin pakattu Helsingin jäähallin yleisö keskittyi.
“Te olette tulleet tänne katsomaan meitä, tässä me olemme. Olette maksaneet pääsylipusta päästäksenne tähän konserttiin. Kännykällä kuvatut videot eivät voi koskaan korvata tätä hetkeä. Niiden kuvan- ja äänenlaatu eivät vedä vertoja aidolle. Siispä pyydän, että seuraavan biisin ajaksi, pistä kännykkäsi pois ja anna palaa, nauti tästä hetkestä.”
Kun seuraava biisi pärähti käyntiin, koko jäähalli notkui rakenteiltaan tavalla, jota on vaikea kiteyttää sanoin tai kuvin.
Puhuvat elämästä.
Älypuhelimet koukuttavat ja ovat kaikkialla
Älypuhelimet saapuivat elämäämme vuosituhanteen alussa. Salakavalasti ne soluttautuivat osaksi arkeamme. Hämmästelimme ja ihastelimme niitä, mutta unohdimme luoda strategian sille, miten ja missä niitä olisi suotavaa käyttää.
Pian oli liian myöhäistä.
Minne ikinä kuljet, näet kaikkialla ihmisiä kännykkä kourassaan. Bussissa, metrossa, kahvilassa, kuntosalilla, metsässä. Myös paikoissa, joissa niiden ei soisi olevan näkyvillä, kuten elokuvateatterissa, konserteissa tai auton ratissa. Puhelimeen kosketaan vuorokaudessa keskimääräisesti 2 617 kertaa. Se on paljon se.
Älypuhelimet koukuttavat, niiden parissa jumittaa. Pienikin hetki erossa nostaa esiin turvattomuuden tunteen. Mistä jään paitsi?
Kännykkä on tutkitusti myös yksi parisuhteiden yleisimmistä arjen kiistoista. “Se on näppis, kun sormien alla saa huomion kaiken armottomasti” profetoi Samuli Putro laulussaan jo yli kymmenen vuotta sitten.
Et jää mistään paitsi, eikä aina tarvitse olla tavoitettavissa
älypuhelimen koukuttavuus rinnastetaan usein sosiaaliseen mediaan. Molemmat edustavat modernia teknologiaa, joka syövyttää tarkkaavaisuuttamme. Se on tietoinen valinta, sekä meiltä itseltämme, mutta ennen kaikkea teknologian kehittäjiltä. Algoritmit eivät ole kiinnostuneet hyvinvoinnistamme tai kehittymisestämme vaan siitä, että jatkamme scrollaamista.
Ja siinä ne ovat pirullisen eteviä.
Olen pitänyt joskus sometaukoa, ainakin orastavaa sellaista. Sulkenut tietoisesti sovellukset ja jättänyt postaamatta viikkojen ajan. Hikikarpalot valuvat ohimolta tätä muistellessa. Esiin nousi välitön huoli, jäänkö jostain oleellisesta paitsi. Pohdin myös, mitä muut ajattelevat, kun en postannut mitään. Ikävöivätkö he minua? Ovatko huolissaan?
Kun lopulta tein “paluun” someen huomasin, etten jäänyt mistään paitsi, eikä kukaan liiemmin edes kaivannut minua. Sometaukoa pelottavampaa on jättää kännykkä yöpöytää kauemmas. Tehdä tietoinen valinta omaa riippuvuutta vastaan.
Pienet teot ja yksittäiset valinnat merkitsevät
Koska älylaitteet ovat yhteiskunnassamme huume, jota ei sanota ääneen, tuntuisi jeesustelulta käskeä vain lopettamaan niiden käyttö. Se ei ole niin yksinkertaista.
“I’m too involved now”, kuten Jack totesi Roselle Titanicilla.
Pienillä teoilla ja yksittäisillä valinnoilla on kuitenkin suuri merkitys. Niistä on hyvä aloittaa. Kuten vaikkapa siitä, että valitset tietoisesti hetkiä, jolloin laitat älypuhelimen syrjään. Toisinaan itselleni yksi sellainen on julkinen liikenne. Kun huomioni ei keskity pieneen digitaaliseen ruutuun alan havainnoida ympäristöä. Sitä mitä ulkona tapahtuu, minkälaisia ihmisiä ympärilläni on, miltä minusta juuri nyt tuntuu.
Seuraukset ovat positiivisia ja toistuessaan synnyttävät halun pitää älypuhelin taskussa myös muissa eri tilanteissa. Toki esiin voi nousta myös riippuvuusoireita, joiden viimeistään tulisi viestiä siitä, että oma älypuhelimen käyttö ei ole täysin hallinnassa.
Joka kerta kun älypuhelimen sulkee, maailma avautuu uudella tavalla. Usein vasta silloin myös oman käytöksen järjettömyys kirkastuu meille itsellemme. Se, kuinka valitsemme toistuvasti parinkymmenen senttimetrin korkuisen ja viiden sentin levyisen ruudun sen sijaan, että eteemme aukeaisi kokonainen laajakuva. Elämä kaikkine väreineen.
Kyse ei ole jostain, mistä meidän tulisi soimata itseämme. Ennemminkin mahdollisuudesta, joka on kaiken aikaa ulottuvillamme.
