Jos on elellyt pitkiä aikoja (tai koko elämänsä) sinkkuna vasten tahtoaan tai kokenut karvaita pettymyksiä, suruja, haavoja ja vastoinkäymisiä parisuhteissa tai muissa ihmissuhteissa, voi olla vähän helvatun vaikeaa luottaa siihen, ettei itsessä ole vikaa. Ajattelemme, että pakkohan mussa on jotenkin viirata, kun tää on hitto ollut tämmöistä.
On usein aika iso poisoppimisen prosessi alkaa hiffata, että kyseessä on oikeasti uskomusmekaniikka, joka tuottaa tietynlaisia ajatuksia, tunteita ja toimintaa – ihan huomaamattamme. Uskomme siis arvottomuuteemme ja toistamme varhaisissa kiintymyssuhteissamme syntyneitä kaavoja. Joko väistämme huomaamattamme läheisyyttä (vaikka niiiiiin kaipaamme ja haluammekin sitä) tai sitten jotain ihmeellistä menee aina vituralleen. Kaikesta hämmentävyydestä huolimatta alla on aina täysin loogiset tapahtumaketjut, ja niitä voi oppia ymmärtämään ja vapauttamaan. (Sitä tapahtuu vastaanotollani ja Lähelle-verkkokurssillani).
Kun uskomme alitajuisesti ihan tyystin että meissä on vikaa, saatamme esimerkiksi olla täysin sokeita sille, että meistä ollaan kiinnostuneita. Tai täysin fiksoituneita siihen, mitä kautta rakkauden pitäisi elämäämme tulla ja milloin ja millaisia kumppaneiden (tai itsemme) pitäisi olla. Toistamme samoja vanhoja kaavoja ja ihmettelemme, miksi toisiin ei voi luottaa, vaikka itse valitsemme kerta toisensa jälkeen epäkypsiä kumppaniehdokkaita. Tai alamme suheloimaan ja sabotoimaan hommeleita kun läheisyys “uhkaa”, vaikka sitä miten paljon tietoisessa mielessämme kaipaisimme.
Olen itse elänyt erityisesti nuorempana pitkiä aikoja tuntien yksinäisyyttä ja rakkautta epätoivoisesti odottaen. En tiennyt turvasta tai sisäisestä vanhemmuudesta tai varsinkaan siitä, että voisin olla itselleni hyvä ja lempeä kumppani.
Lempeämpi kumppanuus itsensä kanssa helpottaa niinä aikoina kun parisuhderintamalla ei tapahdu sellaista mitä toivoisimme, tai kun ihmissuhteissa on haasteita ja kiperiä kasvun kohtia, tai kun on ihan muussina. Se EI tarkoita, ettet saisi surra tai kaivata suhdetta vaan sitä, että saat oppia kääntymään itseäsi kohti eikä itseäsi vastaan silloin kun kaikki on hanurista. Se lähtee myös avaamaan ovia ihan uusille suhdepotentiaaleille. Kun meissä ja energiassamme tapahtuu muutosta, elämässä tapahtuu muutosta.
Meissä ei ole vikaa, jos homma on mennyt mielestämme vituralleen. Joo, voimme aina oppia ja löytää itsetuntemusta lisää, mutta ei kenenkään elämään tuo rakkautta lisää se että liiskaamme itseämme jos rakkaushommat ovat menneet vähän niin ja näin.
Olin aiemmin ihan kiinni arvottomuuden mekaniikassa eli uskomuksessa siitä, että minussa on vikaa. Olen kehittänyt työni kautta ja olemassaolevan kiintymyssuhdeteorian pohjalta näkemyksen siitä, että arvottomuus on sukupolvelta toiselle periytyvä mekaniikka. Kukaan meistä ei oikeasti ole arvoton vaan olemme sisäsyntyisesti totaalisesti arvokkaita ilman että arvoaan tarvitsisi muka ansaita. Mutta silti suuri osa meistä kasvaa uskomaan, että tunne siitä että meissä on jotakin vikaa olisi totta, emmekä ole oppineet kyseenalaistamaan kaikenmaailman syyllisyyksiä ja huonouden tunteita.
Tätä näkemystäni käytän pohjana opettaessani asiakkailleni itsensä rakastamisen / sisäisen vanhemmuuden / turvallisen kiintymyksen / eheytymisen / voimautumisen taitoja. Ja tätä voi oppia ihan kuka tahansa. (Ja olen havainnut satojen ihmisten kohdalla, että tämä oikeasti toimii ja alkaa tuottaa muutosta rakkauselämässä).
Suru ja rehellisyys menneisyydestä ja sen hiffaaminen, mitä vaille on jäänyt ja kuinka vaille jäämäänsä on yrittänyt etsiä / peittää / paeta elämässään, alkaa vapauttaa meitä uusille rakkauden kokemuksille. Kun alkaa huomata, millä eri tavoin on hakannut päätään seinään, koittanut saada rakkautta, turvaa, hyväksyntää tai läheisyyttä ilman ehtoja sieltä mistä sitä ei tähänkään mennessä ole tullut, voi alkaa irtautua. Kun havaitsee, miten eri tavoin on elämässä koittanut todistaa arvoaan, kelvata, riittää, suoriutua eli ponnistellut, voi pikku hiljaa alkaa pysähtyä.
Pysähtyminen usein tuo mukanaan surun. Sureminen on eri asia kuin surun kantaminen, sen vallassa eläminen ja sen myötä ohjautuminen. Jos elää surun vallassa eli ei ole kohdannut sitä mitä vaille on jäänyt, sille etsii ulkoisesta lääkettä. Kun sisäinen turva ja hoiva vahvistuvat (ja tähän ehdottomasti kannattaa ottaa terapeuttista apua vastaan myös), tulee tila alkaa kohdata sellaista, minkä kohtaaminen aiemmin olisi ollut liian raskasta / turvatonta.
Surua ei tarvitse eikä voi suorittaa. Suru on perustunne ja se syntyy aina, kun jäämme vaille / joudumme jollain lailla rakkaudesta tai ilosta eroon. Surun tehtävä on auttaa luomaan uutta yhteyttä, ja monesti se tapahtuu luopumisen kautta. Kun uskallamme ja voimme surra, sydän avautuu ihan uusille kokemuksille.
Katsastelen asioita sieluperspektiivistä: ihan kaikki kokemuksemme kysyvät, mitä myötätunto itseäsi kohtaan TÄSSÄ olisi? Mikään kokemus ei itsessään ole hyvä tai huono, eikä tarkoita että sinä olet hyvä ja huono – koko elämä voi olla sen sisäistämistä eri kokemusten kautta, että no matter what, olemme rakkauden arvoisia.
Kun ei niittaa itseään siitä missä nyt on, sydän avautuu vastaanottamaan kaikkea. Myös rakkautta toisilta, kun aika on. Joskus ihmiset jäävät elämästämme, vaikka emme ollenkaan haluaisi sitä. Sydämen evoluution perspektiivi auttaa katsomaan asioita myötätunnolla itseä ja toisia kohtaan. Se ei tarkoita, ettei saisi vi***taa tai surettaa vaan sitä, että asioista voi aina lopulta, ajan kanssa löytää voimautumista.
Jos siis tunnistat vanhaa / akuuttia surua, haluan sanoa, että sitä ei tarvitse nyt työstää. Tunteet ovat prosesseja, ja niiden kanssa tarvitaan ennen kaikkea turvaa. Kuitenkin omalla matkalla voi jeesata eteenpäin, jos saa selkeämmin kiinni, mikä surettaa / mitä vaille on jäänyt. Asioita voi hyväksyä sen kautta, että niitä on kohdannut. Hyväksyminen / anteeksianto ei ole mikään mentaalinen teko vaan pikemminkin sitä, että sydän hyväksyy ottamaan asiat niin kuin ne ovat ja ovat olleet. Kun saa surra ja kun alkaa ymmärtää, miksi oma sydänelämä on ollut sellaista kuin on, voi avautua aivan uusille rakkaudellisuuden kokemuksille elämässään. Eikä koskaan todellakaan ole myöhäistä – on arvottomuuteen perustuva alitajuinen uskomus, että “juna on mennyt ohi”.
Lähelle-rakkausverkkokurssillani saat oivaltaa, vapautua ja voimautua kohti uutta.
Kuva: Unsplash
Lähelle-ihmissuhdekurssini käytössäsi koko kesän. Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
