Minua pelottaa kirjoittaa tämä juttu. Pelottaa, koska ymmärrän puhuvani samaan aikaan itselleni. En kirjoita niin, että olen oppinut tämän jutun enkä lankea siihen enää, vaan niin, että olen havainnut tämän asian, mutten vieläkään ihan ymmärtänyt, kuinka raadollista, mustavalkoista ja selkeää valinta on. Haluan havaita sitä yhä lisää.
Kun sanon raadollista, tarkoitan seuraavaa:
- Joskus tuntuu, kuin vain totutun jättäminen olisi “valinta”, mutta niin se ei mene. Ajautuminen on valinta. Totutun mukaan meneminen on valinta, vaikkei se siltä tuntuisi. Vaikka muutos vaatisi valtavasti, sen tavoittelemattomuus on (usein tiedostamaton) päätös.
- Tietyissä asioissa vain yhden voi saada. Kun tartut toiseen, toinen sulkeutuu pois. Entä kun sisäinen ääni sanoo, ettei kumpaakaan haluaisi menettää?
- On raadollista katsoa valintojaan vuosien kuluttua ja huomata, että toisinkin olisi voinut tehdä. Tai kannattanut. Tällaisessakin pisteessä osa meistä jättää päätöksen vielä jemmaan. Koska on jo liian jotain. Liian vanha. Liikaa kärsinyt. Tullut jo liian pitkälle. Rakentanut itselleen liian hyvän peitetarinan, miksi muuttumattomuus kannatti?
Voin milloin tahansa muuttaa suuntaa
Näinhän me ajattelemme. Mutta onko se totta?
Aika ajoin elämä nostaa ongelmia tarkasteluun, kissan pöydälle ja hämähäkin tapetille. Tällöin aktivoituu prosessi, jossa pohdimme valintojamme uusin silmin. Kun sitten jatkamme eteenpäin, tuo ikkuna sulkeutuu eikä taakse ole katsomista. Seuraava ikkuna tulee kyllä, mutta siihen voi mennä pitkän aikaa.
Päätösten prosessointi on raskasta – koko elämä ei voi olla sitä. Prosessoimme silloin, kun meidän täytyy. Kun jokin tökkää.
Totta kai me voimme hypoteettisesti milloin tahansa muuttaa suuntaa. Mutta käytännössä se ei ole niin helppoa. Elääkin täytyy ja jotkin struktuurit on oltava. Emme voi elää tilanteessa, jossa jatkuvasti kaikki on auki. Mietintä-ikkunat ovat tietynlaisia pysäkkejä, jotka työntävät hetkeksi muun taustalle. Elämä, se rullaava ja soljuva, tapahtuu niiden ulkopuolella. Ennen ja jälkeen.
Jokerikortti
Joskus emme ihan tarkalleen tiedä, mitä haluamme. Silloinkin on mahdollista päättää mennä kohti tiettyjä tunteita tai asioita. Määritellä, mitä, muttei miten. Itse olen asettanut päämääräkseni rehellisyyden ja aitouden, oikein sellaisen kristallinkirkkaan puhtauden. Enää se ei ole haave tai pyrkimys vaan päätös. Pakko, jota ilman eksyn kartaltani.
Joskus luulin, että tuo kirkkaus vaatisi tiettyjä radikaaleja toimenpiteitä, mutta se ei ollutkaan totta. Elämä yllätti. Heitti peliin jokerikortin ja näytti, että kaikki on mahdollista nykyisessä. Muutos tapahtui minussa ja siten ympäristössäni. Samassa vanhassa, joka vähitellen uudistui sisältäpäin.
Ei ainakaan
Joskus muutos pois vanhasta alkaa siitä, että päätämme, mitä emme ainakaan halua. Tällaisia listoja voi olla helppo tehdä. Vaikeampaa on tuijottaa jäljellejääviä (vähäisiä) vaihtoehtoja ja ymmärtää olevansa niiden arvoinen.
Usein aliarvioimme päätöksen voiman. Emme ymmärrä, että päätökseen sitoutuu valtavasti energiaa. Siihen liittyy omaa vastustustamme ja vapaa tahtomme ylittää vanha itsemme. Kun jotain todella päätämme, olemme jo puoliksi sen saavuttaneet, sillä uskomme sen olevan mahdollista. Aina kaikki ei tapahdu kuten suunnittelemme, ja siksi sanonkin vain puoliksi. Mutta kun aikomus on vahva, ennemmin tai myöhemmin se materialisoituu tavalla tai toisella.
Ei siis ainakaan puolivillaista ja näivettynyttä – mitä tahansa muuta! 😉
Kaikki luukut auki
Tottumuksessa ei tietenkään ole mitään vikaa. Mutta silloin kun totuttu on jäänyt päivittämättä uudelle tasolle, vaikka itse on kehittynyt eteenpäin, tai tuntuu muuten ahdistavalta, kuuluu ovelta ennen pitkää koputus.
Koputtaja on avautuva tarkasteluikkuna, joten kun vahingossa menet avaamaan, yhtäkkiä sinulla on kaikki luukut apposen auki!
Hetken aikaa saat silmäillä sitä, ettei struktuurit, talo, pidättele sinua sittenkään millään tavalla. Katsot silmästä silmään omaa vapauttasi. Sitä, joka näyttäytyy harvoin ilman muttia. Nyt se kuitenkin viuhahtaa. Pienen hetken ymmärrät kaiken olevan mahdollista. Olet Kristoffer Kolumbus ja Jeanne d’Arc. Katsot tuleen ja tuuleen.
Mutta sinun on jatkettava elämääsi. Valitset sen vaihtoehdon, joka tuottaa sinulle kaikkein vähiten tuskaa, kaiken ymmärtäen ja huomioiden. Haet tilaa, jossa koet olevasi turvassa ja tunnet mielenrauhaa. Tilaa, johon mahtuisi myös inspiraatio ja ilo.
Se on oikein. Ja tämän kirjoittaessani ymmärrän, ettei minulla ole mitään pelättävää. Sillä väärää valintaa on mahdoton tehdä, kun kuuntelee itseään eikä ketään tai mitään muuta. Sekä järkeään että tunteitaan.
Tekemällä päätöksen muut vaihtoehdot tai polut silti menettää. Ellei keksi, kuinka yhdistää kaikki. Joissain asioissa se onnistuu, mutta toisissa ei. Ja joskus se sattuu. Ja se saa sattua.
❤️:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
