Olen viime aikoina pohtinut, että ihmisellä on elämässään hyvin vähän oikeuksia, mutta kenties jonkinlainen velvollisuus. Jokaisella on ikään kuin velvollisuus elämää kohtaan: velvollisuus elää elämää itsessään todeksi, käyttää tämä lahjana saatu elämä – elämiseen.
Miellän sen velvollisuudeksi elää ja kasvaa kohti totuutta.
Totuus on kiinnostava käsite. Olen miettinyt myös, onko totuudesta mahdollista olla erilaisia mielipiteitä vai onko totuus lopulta kiistatonta. Mielestäni tällä on paljon tekemistä rehellisyyden kanssa – kuten hyvällä elämällä ylipäänsä.
Jos ei ole rehellinen, ei erota – eikä tuolloin elä – totuutta. Ja jos ei elä totuutta, ei voi olla onnellinen. Onnellisuudessa ei voi tehdä kompromisseja totuuden suhteen. Onnellisuuden on oltava linjassa totuuden kanssa.
Onnellisuuden käsite on toki niin ikään kiinnostava. Itse koen onnellisuuden tyytyväisyytenä, merkityksellisyytenä ja luottamuksena. Onnellisuus ei siis välttämättä ole koko ajan iloista, mutta onnellisuus itsessään auttaa kulkemaan elämän vaikeiden ja kipeiden vaiheiden läpi.
Ihmiselle on luonnollista pyrkiä välttämään kipua. Joissakin asioissa kipua kohti kulkeminen on kuitenkin ainoa tie totuuteen. Elämän ei kuulu olla kivutonta.
Luulen, että moni haaveilee kivuttomasta onnesta, jonkinlaisesta valon, suunnan tai merkityksen löytymisestä ilman varsinaista itsensä likoon laittamista. En kuitenkaan usko, että tämä on mahdollista.
Merkityksen, tai siis onnellisuuden, löytyminen tarkoittaa suunnan määrittämistä. Silloin on vääjäämättä rajattava jotain pois elämästään, joillekin asioille on sanottava ei, on opittava luopumaan.
Hyvässä elämässä on tärkeää myöntää myös kaipauksen olemassaolo. Kaipaus voi olla vaikea ja kivulias tunne, sillä se liittyy suruun. Itse ajattelen kuitenkin, että suru, tai siis kaipaus, on olennainen osa onnellisuutta.
Jokainen ihminen kantaa sisäsyntyistä kaipausta. Etsimme sille kohdetta ja tapaa ilmentää sitä. Kaipaus on itse asiassa elämän eteenpäinvievä voima. Kaipaamme jotakin mystistä, ja koitamme täyttää tyhjiötä erilaisin keinoin: ostamalla uudet kengät, ihastumalla uuteen ihmiseen tai vaihtamalla autoa tai harrastusta. Mikään niistä ei kuitenkaan täytä kaipausta, mutta ne voivat kasvaa addiktioiksi.
Kaipaamme kotiin. Kaipaamme sellaista rauhaa, jossa olisi mahdollista rentoutua ja olla oma itsensä. Kaipaamme hyväksyntää ja rakkautta. Se on täydellisen inhimillistä ja sillä on hyvin paljon tekemistä onnellisuuden kanssa.
Mikään tai kukaan ulkopuolinen ei voi täyttää minun kaipaustani. Kodin voi löytää vain sydämestään. Meistä jokainen etsii, mutta etsimisen lähde onkin sisälläpäin.
Sen sijaan, että hukkaisi itsensä etsimiseen, kannattaisi kääntyä etsimisen, ja kaipauksen, lähdettä kohti, sisäänpäin.
”Sinulla on valo omissa silmissäsi ja silti etsit valoa”, sanoo opettajani Shiv Charan Singh.
Kun etsimme ulkopuolelta, kadotamme useimmiten sen mitä etsimme. Menetämme elämänenergiaa ja hautaamme oman valomme etsimiseen. Emmekä koskaan ole onnellisia.
Parasta olisi päästää irti sellaisista pienistä kiinnikkeistä, jotka vetävät eri suuntiin ja vapauttaa itse itsensä: kukaan ei ole minulle velkaa, enkä minä ole velkaa kellekään.
Alussa mainitsemani velvollisuus elämää kohtaa onkin oikeastaan velvollisuus itselle.
Jostain elämän ihmeestä johtuen meistä kukin on elossa. Tämän mahdollisuuden voi käyttää kohti totuutta kasvamiseen. Rehellisyydestä on hyvä lähteä liikkeelle ja keskittyä siihen, minkä tuntee todeksi.
