Entä jos maailman vaikein asia onkin helppoa, kun vain teet sen?

Olen kai tehnyt elämässäni monta suhteellisen vaikeaa asiaa, jotka jälkikäteen eivät tunnu kovinkaan vaikeilta. Opiskelin hierojaksi ruotsin kielellä, taustanani pelkkä tönkkö kouluruotsi. Kun muut tuskailivat sitä, että luut ja lihakset piti opetella latinaksi, eivät he tainneet tajuta, että minä en ole koskaan kuullutkaan niiden ruotsinkielisiä nimiä. Lähes jokainen sana, joka opetukseen sisältyi, täytyi oppia ja prosessoida. Ei siitä riikinruotsin mongerruksesta ymmärtänyt yhtään mitään!

Kunnes oppi. Seuraava ruotsinkielinen koulutukseni menikin jo paljon helpommin.

Myöhemmin, kun opiskelin taideterapiaa espanjan kielellä, olin jo miltei konkari. Tiesin, että kehittyisin. Pohjakielitaitoni oli vähintään yhtä alkeellinen, ja luettavaa oli satoja sivuja, yhteensä reilusti yli tuhat. Mutta olihan minulla aikaakin. Aika ja omistautuminen tekevät tehtävänsä. Papukaijana toistin muiden sanomia fraaseja, ja huomasin nolona, kuinka heidän persoonansa ja äänensä kuului puheissani.

Kun ensimmäisen vitsin ymmärtää, se on voiton paikka. Ei ole enää se ainoa, joka hymyilee hämmentyneenä, kun muut nauravat.

Kun sitten opiskelin englannin kielellä maisteriksi, olin kuin kala vedessä. Muut eivät tainneet ymmärtää iloani siitä, kuinka helposti pystyin ilmaisemaan itseäni (vaikkakin paikoitellen tönkösti, koska en ole kieltä käyttänyt juurikaan, ja aivoni puhuvat nyt espanjaa.) Koulutuksessa opin paljon uutta, mikä aluksi vaikutti raskaalta vuorelta. Huipun toisella puolella, laskeutuessani jo alaspäin, iloitsin, että tein sen. Nyt se ajatus tuntuu surulliselta, että olisin jäänyt vaikeuden puolelle enkä koskaan lähtenyt kiipeämään.

Jos vain tahdot, valjakon ohjastaja voit olla sinä.

Vaikeat keskustelut olivatkin helppoja

Lopulta mikään näistä tai vastaavista asioista ei ole ollut vaikea, kun hommaan on vain ryhtynyt. Jokaisen hetken on ottanut vastaan sellaisenaan. En väitä, etteikö töitä olisi tehty, mutta jälkikäteen kaikki tuntuu rullanneen kuin itsestään.

Kun mietin muita, oikeasti haastavia paikkoja elämässäni, tulee mieleen itsearvostuksen opettelu ja rajojen veto muita ihmisiä kohtaan. Ei se silloin ole vaikeaa, kun toinen ihminen on joku, jota ei rakasta tai jonka varaan ei ole ripustanut koko elämäänsä tai edes osaa siitä. Mutta näin ei tietenkään aina ole, ja niinpä olenkin saanut opetella uutta.

Henkilöstä riippuen ”vakava keskustelu” on usein tuntunut ylitsepääsemättömältä. Tarve pysytellä yhdessä, olla hyvää pataa, tai kontrolloida toisen reaktiota ovat jaaritelleet omaa pysäytyspuheenvuoroaan. Mutta aina kun olen alkanut puhua (tai kirjoittaa), ei asia ole sittenkään ollut sen vaikeampaa.

Vaikeus on vain mielentila, joka pyörii päässäni ennen päätöstä ja ryhtymistä.

Toisaalta ihminen voi puhua, ettei hyväksy jotain, ja jäädä silti tilanteeseen, vaikkei mikään muutu.

Erityisen, erityisen vaikeaa onkin ollut osoittaa, että todella tarkoitan sanojani. Vaikka rakastaisin, on minullakin (vähäiset ja harvat) ehtoni. Jos ne eivät täyty, en jää. Vaikeaa on ollut todistaa tämä. Tai oli, kunnes yksinkertaisest vain tein sen!

Muita vaikeita paikkoja elämässäni ovat olleet mm. päätökset, joissa kaikki eivät voi voittaa. Kenties vielä vaikeampaa on ollut pyytää anteeksi ja myöntää omat virheeni. Sen ei tarvitsisi tuntua vaikealta, mutta kun tulee taustasta, jossa näin ei ollut tapana tehdä, virheet rinnastuvat peruuttamattomaan huonommuuteen, jota ei missään tapauksessa kuulu paljastaa!

Nykyään koen jo paljon siedettävämpänä sen, että minä olisin aiheuttanut toiselle jotain ikävää. Sillä totuus on, ettei kukaan siltä roolilta välty, ja vahinkojakin sattuu. Tärkeintä on tarttua härkää sarvista ja puhua vaikeista asioista puolin ja toisin.

Se on yllättävän helppoa, kun vain avaa suunsa ja alkaa muodostaa ääniä. Kun toinen sitten kysyy, mitä ihmettä oikein mumiset, niin sitten vaan kertoo koko tarinan. Ja lisää lopuksi: ”Tämä on minun kokemukseni, miltä se sinusta kuulostaa?” Helppoa. Ei maailman vaikeinta todellakaan.

 

-Pssst, pöllö! Elämä on taikaa.

Tietoisuuden vaikeus

Nyt kun mietin vaikeiksi kokemiani asioita, niin tietoiseksi tuleminen lukeutuu myös ehdottomasti niihin. Se ettei ajatus laukkaisi koko ajan jossain kaukana, vaan huomaisi, mitä tuntee ja ajattelee. On haastavaa pysyä hereillä koko ajan eikä vain silloin, kun törmää seinään. Toisinaan koen niin edelleenkin, vaikka tietoisuuden hetket ovat selvästi kasvaneet.

Se jokin ohjelmointi, autopilotti, on niin voimakas, ja siihen ajautuu automaattisesti. Tuo ohjelmointi on juuri se, joka on oppinut asiat joskus muilta ihmisiltä – tai omista ahdingoistaan – eikä ajattele joka hetkessä itsenäisesti uusin silmin. Se on se, jolla on tottumuksia, tapoja ja rajoitteita. Se, jonka mielestä kaikki uusi on vaikeaa.

Ilokseni kuitenkin totean, että tietoisuustaitoja voi harjoitella, ja tämä työ todellakin kantaa hedelmää. Lisäten hyväksynnän, vapauden, kotiin saapumisen ja rakkauden tunnetta. Muun muassa.

Ei kenties maailman helpointa, mutta ehdottomasti ryhtymisen arvoista.

T. Riikka

P.S. Seuraava tavoitteeni liittyy keramiikkaharrastukseeni, jota on ollut helppo lykätä vuosia seuraavan askeleen ”vaikeuden” vuoksi. Mikä on sinun haasteesi ja aiotko tarttua siihen?


Minusta ja luomuksistani voit lukea lisää sivun alalaidasta sekä täältä.

 

🌞 Kuuntele ILMAISEKSI 30 päivää äänikirjoja – tarjous koskee myös aiemmin Storytelia kokeilleita! ⭐️ Voimassa 31.7. saakka!
Tarjous vain tästä!
close-image