Sen odottaminen (tai vuosikausien pähkäily), että keksisi ”mikä musta tulisi isona” tai ”milloin tää mun elämä vihdoin alkaa” on peitestoori. Näissä puuhailuissaan ei tarvitse ottaa vastuuta siitä, että tutkii: miten minä NYT arjessa ja joka päivä pidän huolta itsestäni ja toteutan itselleni hyväntuntuisia juttuja – vai toteutanko. Ei tarvitse NYT alkaa kasvaa kohti itseä kutsuvia juttuja – joka on aina ennakoimaton, kontrolloimaton matka, ei mikään suora viiva kohti täyttymystä.
Kun alkaa ottaa koppia syvästä hyvästä olosta ja itsearvostuksesta tekemällä itseä arvostavia tekoja päivittäin, alkaa herätellä itsessään niitä tunteita ja kokemuksia, jotka synnyttävät iloa, innostusta, elossa ja hereillä olemisen tunteita. Sen sijaan, että pyörittelee, ihmettelee ja jumittelee vuosikausia mielessään, mikä ois mulle oikea ammatti ja mikä on mun elämäntehtävä ja missä se mun rakkaus luuraa.
Elämää saa elää paljon voimautuneemmin. Harva meistä sitä on varhaisissa vaiheissamme oppinut; oma voima piilee omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamisessa ja niistä vastuun ottamisessa. Kulttuurissamme on isoja aukkoja tunnetaidoissa. Ei siksi, että meissä olisi vikaa vaan siksi, että meillä on rankka selviytymisen (hetki sitten päättyneiden sotien ja jälleenrakennuksen) historia. Siinä ei paljoa tunnetaitoja kehitelty – selviydyttiin vain eteepäin, ja selviytyjät potivat usein ”selviytyjän syyllisyyttä”. Siitä on seurannut laajamittaisesti sukupolvelta toiselle siirtynyttä ymmärtämättömyyttä ja kohtaamattomuutta tunteiden suhteen. Kun lapsi oppii väistämään tunteitaan (ei saa kiukutella, ei saa surra, ei saa olla pettynyt ja itku pitkästä ilosta), ei hän myöskään opi tunnistamaan tarpeitaan.
Jos ei tunnista tarpeitaan, ei niistä voi ottaa vastuutakaan. Syntyy odottelemisen ja voimautumattomuuden mekaniikka: ”jos olen onnekas, rakkaus tulee mun kohdalle tai löydän sen mun jutun, kunhan vaan tässä pyörittelen asiaa tarpeeksi pitkään”. Öö, ei.
Työskentelen tämän odottelun peitetarinan tiimoilla asiakkaideni kanssa eri elämänalueilla (tai koko elämän suhteen) jatkuvasti, ja jestamandeera rakastan niitä transformaation hetkiä (joita eittämättä kaikki rakastavat) kun lamppu syttyy: ei jumaleissön, onkin kyse TÄSTÄ! Näin simppelistä, ja samalla voimallisesta, elämää mullistavasta asiasta.
Innostus ja itsearvostus ovat prosesseja ja verbejä, eivät mikään tila joka sinuun saapuu, kun ”olet valmis”
Ja se asia on herätä nyt, tänään, ottamaan vastuu sen kuuntelemisesta, mikä sinua hoitaa. Missä asioissa ja millä tavalla sivuutat itseäsi? Onko päivissäsi aikaa sinua hoivaavalle ja rauhoittavalle tekemiselle? Se ei tarkoita sohvalla reporankana puhelimen skrollaamista tai hyvinvoinnin suorittamista kontrolloimalla syömisiään, liikuntojaan tai uniaan, vaan jotakin oikeasti hoitavaa. Ehkä venyttelyä, metsäkävelyjä, kenties kirjoittamista, kynttilänvalossa pötköttelyä, maalaamista. Sen ei tarvitse olla kahden tunnin operaatio, vaan jotakin niin matalan kynnyksen toimintaa, että voit siihen sitoutua. Sitä jotain mistä nautit, mutta joka “on viime aikoina jäänyt taas vähän vähemmälle”.
Mikä sinua nyt innostaa? Tutki, kokeile, hapuile, mene kohti. Energia toimii simppelisti: jos suot itsellesi tänään itseäsi arvostavaa, hoitavaa, innostavaa (mitä se sinulle nyt onkaan), polku innostaviin asioihin myös ammatillisesti avautuu; innostumisen energia lähtee elämässäsi virtaamaan. Jos pyörit amebana ihmetellen, miksei mitään hyvää ja ihania selkeyksiä ala ilmaantua, ameba-olo tulee jatkumaankin. Innostus ja itsearvostus ovat prosesseja ja verbejä, eivät mikään tila joka sinuun saapuu, kun ”olet valmis”.
”Olenko valmis innostamaan, ilahduttamaan ja hoivaamaan itseäni nyt ja miten?” ovat toimivampia kysymyksiä, kuin ”mitähän mä tekisin isona?”.
Kuva: Unsplash
Annan uusi kirja Sydänvoimaa muutokseen saatavilla verkkopuodissamme:
