Joskus on pelastettava itsensä ja annettava toisen vajota – Vaikean suhteen sotkuja ei aina voi selvittää

Viime syksynä Estonian uppoamisen vuosipäivän tienoilla luin onnettomuudesta selvinneen virolaisnaisen Marge Rullin haastattelun. Siinä hän kertoi, kuinka jäätävässä vedessä tunsi jonkun tarraavan syvyydestä hänen jalkaansa kiinni. Hän potkaisi sen jonkun pois. Syvyyksiin, jotta itse selviäisi.

Tuo kuva jäi sieluuni kiinni. Tuo kuva on niin raju ja voimakas, että se puistattaa ja saa kylmän laskeutumaan painoksi hartioille.

Joskus näen painajaista siitä, kuinka itse olisin samassa tilanteessa. Kuinka loppuelämäni tuntisin toisen käden kosketuksen. Haamukipuna sääressä, tuskana sydämessä.

Samaa tapahtuu kuitenkin myös kuivalla maalla. Jatkuvasti. Joskus on pelastettava itsensä. Suljettava silmät, ja annettava toisen vajota. Potkaistava toinen syvyyksiin, jotta itse voisi selvitä.

Vaikeissa suhteissa lähimpiin haluaisi tukea, auttaa ja pelastaa loputtomiin. Taistelun keskellä ei huomaa, että itse ei saa happea, tai että sotkeutuu entistä tiukemmin ongelmien vyyhtiin. Sammuttaa tulipalon toisensa jälkeen, selvittää takut ja paijaa haavan. Mutta mustelmat eivät vain ikinä lopu – kummaltakaan.

Aina tulee uusi mäki.

Ja sä näät tähtii.

Rakkaudessa on joskus tilanteessa, jossa sumu kirkastuu. Kun yhtäkkiä sotkun keskellä nousetkin leijumaan kauemmas katon rajaan katsomaan tilannettasi. Katsot mielen mustelmia, valheita, kaatunutta maitoa ja toisen vaativaa katsetta, ja huomaat katsovasikin jonkun vieraan elämää.

Kuka on tuo ihminen, joka uskoo valheet, vakuuttelut ja parantumisen? Kuka on tuo, jonka vahvuus on kynnysmaton kokoinen? Kuka on tuo toinen, jonka suu puhuu, mutta selkäranka on vino?

Silloin sinä tiedät, että sinun on potkaistava. Sinun on uitava pintaan ja nähtävä maailma sellaisena kuin se on. Sellaisena kuin se sinulle voi vielä olla. Kaikkea sotkua ei voi selvittää. Joskus takku on vain leikattava irti.

On varmaa, että sielun mustelma jää kiinni ikuisiksi ajoiksi. Mutta yhtään uutta ei tule.