Isänpäivän kynnyksellä – Entä kun suhdetta isään ei ole?

Meitä on monia, syystä tai toisesta isättömiä. Joidenkin isä on lähtenyt omasta tahdostaan, joidenkin on karkoitettu perheestä, jonkun isä on menehtynyt ja toisen on hukkunut alkoholismin, työnarkomanian tai mielenterveysongelmien alle. Muistan asiakkaani kertomuksen, kuinka hän pienenä istui ikkunan äärellä odottamassa isää, joka ei koskaan tullut.

Näin isänpäivän alla tunteeni ovat ristiriitaiset. Kaipaan yllättäen akuutisti edesmennyttä äitiäni. Äiti toimi siltana isän ja minun välillä ja hänen poissaolonsa korostaa sitä kipeää faktaa, että minulla ei ole koskaan ollut toivomaani suhdetta isääni. On näet niin, että isä voi olla paikalla olematta oikeasti läsnä. Tämä piirre toistuu lukemattomien kohtaamieni ihmisten kertomuksissa. Hiljattain kuulin tapauksesta, jossa isä oli oikeusteitse halunnut luopua kokonaan velvoitteistaan suhteessa omaan teini-ikäiseen lapseensa. Mitä ihmiselle voi tapahtua sellaista, joka saa hänet irtaantumaan itsestään, tunteistaan ja läheisistään ja tekee kyvyttömäksi aitoon kohtaamiseen ja rakkauden kokemiseen? Paljonkin. Kukaan ei synny pahana tai emotionaalisesti vammautuneena.

Omalla kohdallani näen ja ymmärrän syyt. Voimakkaimmat pettymyksen ja vihan tunteet on tullut käsiteltyä pitkällisen henkilökohtaisen anteeksiantotyön ansiosta. Koen oppineeni monia arvokkaita asioita ja kehittäneeni sellaisia ominaisuuksia, joiden varaan olen voinut rakentaa hyvän elämän. Ymmärrys ei kuitenkaan poista surua siitä, että jotain tärkeää ja rakkaudellista on jäänyt kokematta. Jokainen meistä haluaisi vanhemmat, jotka ovat tukena, jotka kuuntelevat, ymmärtävät ja ovat kiinnostuneita meistä. Aina ei saa sitä mitä kaipaa. Mitä silloin voi tehdä?

Tie irti pahimmasta kivusta on kulkenut itsensä ja omien tunteiden kohtaamisen kautta. Se, minkä tukahduttaa, tekee myyräntyötään sisuksissamme ja saa aikaiseksi kaikenlaisia ikäviä ilmiöitä: kyvyttömyyttä rakastaa itseä, hylätyksi tulemisen pelkoa, tunteiden ja tarpeiden ilmaisemisen vaikeutta ja monenlaista reaktiivista käyttäytymistä ihmissuhteissa, etenkin niissä läheisimmissä. Kesti tovin ymmärtää, että pitämällä kiinni anteeksiantamattomuudesta, tein eniten hallaa itselleni ja läheisilleni. Matka menneistä irti päästämiseen oli pitkä ja mutkikas, mutta vaivan arvoinen. Voin tuntea aitoa ymmärrystä ja myötätuntoa sekä isääni, että itseäni kohtaan. Se on suurta vapautta.

Nyt aikuisena naisena ja uusperheen äitinä katson kuinka puolisoni tytär säteilee isänsä rakastavan katseen alla. Mietin, miten tärkeää jokaiselle pikkutytölle olisi kokea olevansa isänsä silmäterä ja hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Sitä lahjaa me kaikki emme ole saaneet, mutta sen voi onneksi antaa itselleen opettelemalla hyväksymään itse itsensä sellaisena kuin on. Toiselle ihmiselle ei kannata lopuksi ikää antaa valtaa määritellä sitä, kuinka arvokkaaksi itsensä kokee.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: