Paljon urheileva tuttavani kertoi, että kävisi mielellään joogatunnilla, se tekisi hänen jäykille lihaksilleen hyvää.
”Mutta minua häiritsee joogatunneilla oletus, että jokainen haluaisi kasvaa paremmaksi ihmiseksi ja olla paras versio itsestään. Olen aika tyytyväinen elämääni ja koen olevani kohtalaisessa tasapainossa. Miksi aina pitäisi yrittää enemmän?”
Kieltämättä monet joogatunneille osallistuvat tai henkisistä opeista kiinnostuneet ovat jollakin tavalla tyytymättömiä elämäänsä ja haluavat ottaa koko potentiaalinsa käyttöön.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi kasvaa aina iloiseksi ihmiseksi, jonka koko elämä on mah-ta-vaa, eivätkä huolet koskaan paina. Ei, ennemmin kysymys on siitä, että osaa tulla toimeen omien huoliensa kanssa.
~
Joogaharjoittelu ei ole kaikille. Se on yksi mahdollinen tekniikka lukuisten muiden joukossa kohti parempaa itsetuntemusta. Jotakin joogatunnilla on siis tarkoitus oppia – kuten elämässä ylipäänsä.
Oppiminen kannattaa: kun ihminen ei enää opi, hänen elämänpiirinsä ja kokemuksensa alkavat supistua. Supistuminen on luonnollinen tendenssi, se tapahtuu automaattisesti, jos lopetamme ulospäin kurkottamisen. Jos emme käytä aivojamme, taitojamme, kehoa… pienenee se, mihin niiden avulla pystymme.
Voimme oppia erilaisia taitoja, mutta ennen kaikkea tarkoitus on oppia sietämään, olemaan armollisempi ja elää takertumatta, luottamaan, sallimaan tunteita, muttei muuttua toiseksi tai tulla ”paremmaksi ihmiseksi”. On tarkoitus löytää se mitä oikeasti on, elää merkityksellisesti, virrata elämän mukana.
Kaikenlaiset tekniikat voivat viedä sinut lähemmäs itseäsi. Mutta kysymys ei ole siitä, että olisit jotenkin epätäydellinen. Älä rimpuile vaan tanssi.
Elämä ei muutu tämän paremmaksi. Yksittäiset vastoinkäymiset tai onnenhetket ovat nyansseja, yksityiskohtia, joiden takana on suuri kokonaisuus.
~
Hyvän ystäväni lempilausahdus on ”ei tässä helppoa suoritusta haeta”. Joku saattaa kuulla sen ankarana, minusta se on armollinen. Elämän ei ole tarkoitus olla vain helppoa, muuten se on kiiltokuva, ei kokonainen elämä.
Joogit puhuvat polariteeteista eli saman asian kahdesta eri ääripäästä, jotka vaikuttavat toisiinsa (ilman pimeää ei olisi valoa, ilman rentoutta ei olisi stressiä jne.). Liikumme jatkuvasti erilaisten ääripäiden välillä. Voinko suvaita sitä, että minussa on valtavaa valoa ja valtavaa pimeyttä?
Samalla, kun tutustun valooni, on minun välttämätöntä tutustua myös varjooni. En voi valita vain toista – ja samalla kun käyn varjojen syövereissä, vahvistan myös valon määrää.
Jotkut meistä ovat valinneet tähän elämään ison tehtävän ja ilmentävät ihmiskunnan pimeyttä, jotta me muut saisimme peilata myös omaa valoamme siitä. Kaikilla meillä on tehtävämme.
Sinun ei tarvitse muuttua paremmaksi, vaan löytää oma tehtäväsi. Sinulla on kokonaisuudessa suuri merkitys.
Anita Moorjani kirjoittaa osuvasti kirjassaan Kuinka kuolema pelasti elämäni:
”Jos joku Guru, opettaja tai mestari saa teidät tuntemaan, että ette ole ‘vielä’ valaistuneet ja teillä on vielä paljon ‘opittavaa’, ‘irti päästettävää’ tai ‘vapautettavaa’, ennen kuin pääsette tavoitteeseenne, hän ei opeta teitä kunnolla, keitä te todella olette, tai olette ymmärtäneet hänet väärin.”
