Rohkeudesta on tullut lempiteemani vähän vahingossa. Kun olin saanut lukuisat kerrat vuosien varrella kuulla olevani rohkea, aloin pari vuotta sitten pohtia syvemmin, mitä se rohkeus oikeastaan on. Se ei voi olla sitä, etteikö pelottaisi, koska minua on pelottanut usein. Oivalsin pian, että rohkeus on ainakin sitä, että toimii pelosta huolimatta. Ilman pelkoa ei edes olisi rohkeutta. Tutkiessani teemaa lisää löysin rohkeudesta uusia, yllättäviäkin kulmia.
On totta, että olen elämäni aikana tehnyt rohkeita hyppyjä uusiin asioihin. Olen vaihtanut monta kertaa alaa ja tehnyt valintoja, joihin ei perusturvallisuutta kaipaava ihminen kykenisi. Olen esimerkiksi elänyt taloudellisesti epävarmaa elämää jo neljätoista vuotta, koska olen halunnut toteuttaa itseäni luovalla tavalla kirjoittajana. Olen kyseenalaistanut monet kaavat, joiden mukaan ihmiset yleensä elävät ja toimivat. Olen etsinyt ja löytänyt oman tapani elää. Ei se todellakaan aina helppoa ole ollut, mutta en ole silti pitänyt sitä rohkeutena. Olen vain seurannut intohimoani, intuitiotani ja uteliasta luonnettani.
Oikeastaan se, mihin olen eniten tarvinnut rohkeutta, ovat ne hetket, kun olen ollut polvillani elämän edessä. Silloin, kun olen tehnyt intohimoisesti töitä jonkin tavoitteen eteen, enkä ole onnistunut siinä niin kuin olisin halunnut, olen todella tarvinnut rohkeutta noustakseni siitä pettymyksestä ylös. Tai kun olen epäonnistunut jossain ihmissuhteessa, olen tarvinnut rohkeutta kohdatakseni ne sietämättömän tuskalliset fiilikset, jotka mieluummin lakaisisi maton alle – vain löytääkseen ne sieltä joskus uudestaan.
Niinä hetkinä, kun olen tajunnut, että minun on joko yritettävä uudestaan tai muuten jäisin rämpimään paikoilleni, olen kaivanut itsestäni rohkeuden siemenen – jotta pystyn voittamaan lamaannuttavan epäonnistumisen pelon ja uskallan ottaa uuden riskin. Ensin se on tarkoittanut syvällistä itsetutkiskelua, jotta olen voinut ymmärtää, mikä on mennyt pieleen. Ja mikä onkaan suurinta rohkeutta, kuin kohdata itsensä silmästä silmään, paljaan rehellisesti, ja myöntää oma virheellisyytensä!
Säntäilystä tietoiseen rohkeuteen
Vaikka rohkeus liitetäänkin usein suuriin tekoihin ja näyttäviin hyppyihin kohti uusia seikkailuja, se ei ole aina sitä, että rymistellään eteenpäin. Ei leijonakaan, jota pidetään rohkeuden symbolina, loiki koko ajan. Se keräilee voimiaan sen ajan, kun ei ole tarve ponnistella, ja keskittää voimansa valikoituihin hyppyihin. Jatkuva ympäriinsä säntäily saattaa jopa olla tyhmän rohkeaa, sillä siinä vain uuvuttaa itsensä.
Ehkä nykyaikana suurta rohkeutta onkin pysähtyä. Meillä on kova tarve ponnistella koko ajan, pitää yllä draivia ja suorittaa – kunnes voimat loppuvat. Rohkeampaa olisi huomata ajoissa omat rajansa ja oppia sanomaan ”ei”. Olla terveen itsekäs ja ladata välillä voimia. Kuunnella omaa intuitiotaan ja odottaa oikeaa hetkeä toimia. Valikoida, mihin suunnata energiansa.
Aina ei tarvitse tehdä näyttäviä asioita. Pienistäkin teoista tulee suuria, kun etenee askel askeleelta. Rohkeus ei aina karju – se voi olla pieni kuiskaus, joka sanoo: ”Minä selviän tästäkin ja yritän taas huomenna uudestaan.”
Rohkeaa vuotta 2018 sinulle!
