Ahdistus puski pintaan myös vapaa-ajalla. Mikko muistaa, kun hän keväällä 2013 osti paistinpannun. Vanhasta oli pinnoite kulunut, mutta kansi oli kunnossa. Kotona hän huomasi, että vanha kansi ei sopinutkaan uuteen pannuun. Mikko oli ostanut kaksi senttiä liian suuren pannun. – Sain ihan totaalikilarin, valtavan raivokohtauksen itseäni kohtaan.
Istuin hiljattain kampaajalla ja luin vanhaa naistenlehteä, jossa haastatellun Mikon kokemukset muistuttivat paljon omaa kokemustani uupumuksesta ja masennuksesta. Stressaava työ vei vuodessa voimat: itkin sunnuntaisin pelätessäni alkavaa työviikkoa ja sain työpäivien jälkeen kotimatkalla lieviä paniikkikohtauksia.
Saatoin purskahtaa itkuun, jos kävin kaupassa ja unohdin ostaa leipää. Sinä sunnuntai-iltana, kun sain niin pahan paniikkikohtauksen, että luulin kuolevani, soitin lopulta työkaverilleni ja kerroin tilanteestani. Hänen kehotuksestaan jäin kotiin ja varasin ajan työterveyslääkärille. Sain masennus- ja ahdistuslääkkeet ja kuukauden sairaslomaa.
Palatessani töihin, sen kuormittavuus oli aivan samaa luokkaa kuin ennenkin. Tiesin että uupuisin uudelleen, joten tein itseäni suojelevan päätöksen hakeutua sopivampaan työhön. Olisin kaivannut työnohjausta ja keskustelua koko tiimin kesken. Työn uudelleenjärjestelyillä tilanne olisi mahdollisesti ollut pelastettavissa. Jotain työyhteisössä ja johtamiskulttuurissa oli selvästi pielessä, sillä palattuani sairaslomalta, kollegani jäi samasta syystä pitkälle sairaslomalle.
Mitä opin tästä kaikesta?
Lepo oli tarpeen, mutta varsin pian aloin miettiä, että masentuneen jättäminen yksin kotiin arkea rytmittävien rutiinien ja sosiaalisten suhteiden ulkopuolelle ei edesauta toipumista. Olisin kaivannut mielekästä tekemistä ja ihmisiä ympärilleni.
Ymmärsin, että työyhteisöni huonon johtamisen ja työn puutteellisen suunnittelun lisäksi uupumuksen syyt löytyivät pääni sisältä. Liiallinen kiltteys, perfektionismi, kyvyttömyys tunnistaa ja puolustaa omia henkilökohtaisia rajojani ja omien mielipiteiden, tunteiden ja tarpeiden ilmaisemisen vaikeus kasvattivat painetta sisäisessä kattilassa, joka lopulta kiehui yli. Olin hurjan vaativa itseäni kohtaan ja soimasin itseäni pienistäkin epäonnistumisista.
Lääkkeistä ei viime kädessä ollut apua. Jäin niihin kuitenkin kiinni pitkäksi aikaa, sillä pelkäsin lopettaa niiden käytön. Mitään romahdusta ei kuitenkaan tapahtunut jätettyäni ne pois. Tein sen pikkuhiljaa lääkärin ohjeiden mukaisesti. Ratkaisevaa tässä oli se, että ymmärsin nyt paremmin masennukseni syyt. Masennus ei ollut enää jokin ennalta arvaamaton sairaus, joka saattoi hiipiä kimppuun äkkiyllättäen. Kun tunnistin taustalla olevat asiat, pystyin tekemään toisenlaisia valintoja, ja se toi hallinnan tunnetta ja helpotusta elämään.
Vinkkinä masentuneen lähipiirille haluan sanoa seuraavaa: Masentunut on todennäköisesti ollut koko elämänsä vähän reippaampi kuin oikeasti jaksaisi, joten hän ei kaipaa ”Otat vaan itseäsi niskasta kiinni” -tyyppistä kannustusta. Masentunut ja uupunut ihminen on todennäköisesti myös varsin vaativa, jopa armoton itseään kohtaan, joten hän tuskin reagoi positiivisesti, jos toteat hänelle ettei pidä jäädä tuleen makaamaan. Tällaiset kommentit kokee helposti syytöksiksi, ja ne saavat masentuneen tuntemaan olonsa entistä arvottomammaksi.
Masentunut kaipaa lupaa olla sellainen kuin on ja tuntea niin kuin tuntee. Hän kaipaa armollisuutta ja mahdollisuutta olla edes hetken aikaa väsynyt ja heikko ja muiden kannateltavana. Hän ei tarvitse rinnalleen ihmistä – vaikka saattaa luulla tarvitsevansa – jonka kanssa yhdessä surkutella elämän rankkuutta, muttei myöskään ylipirteää ja optimistista tsemppaajaa. Kun voimat ovat loppu, ne ovat loppu. Siihen ei tahdonvoima auta. Tuomitsematon myötäeläminen, aito kuuntelu ja masentuneen omanarvontuntoa tukeva keskustelu puolestaan ovat kullanarvoista apua. Valmennuskouluttajaani Marika Borgia vapaasti siteeraten ”Masentuneelle on turha sohottaa tuhannen watin lamppua suoraan silmiin ja toivoa että hän piristyy. Sytytetään ensin pieni kynttilä ja harkitaan sen jälkeen uskaltaisiko vähän raottaa verhoja ja päästää valoa sisään.”
Mikä lopulta auttoi?
Oman persoonallisuuden ja siihen kuuluvan herkkyyden ymmärtäminen on auttanut omien rajojen tunnistamisessa. En enää väkisin laita itseäni tilanteisiin, jotka tuntuivat liian kuormittavilta. Välitän vähemmän siitä mitä muut ajattelevat. Opettelin sanomaan ei muille ja kyllä itselleni.
Masennuksen ja uupumuksen torjumisessa tärkeitä taitoja ovat itsetuntemus, armollisuus itseä kohtaan, liiallisesta kiltteydestä pois opettelu, terveelliset elämäntavat ja arjen rytmittäminen niin, että tasapaino kuormittavan tekemisen ja levon välillä ei liian pitkäksi aikaa kerrallaan keikahda uuvuttavan puolelle.
Oman elämänsä osatekijöitä, mm. sitä mihin kaikkeen on lupautunut, kannattaa tarkastella ja tehdä omaa jaksamista tukevaa karsintaa. Liiallisen kuormituksen ennaltaehkäisy on huomattavasti helpompaa kuin masennuksesta toipuminen. Suosittelen lämpimästi myös hankkimaan ammattiapua. Ulkopuolinen ihminen pystyy näkemään tilanteesi objektiivisemmin ja keskustelut ammattilaisen kanssa vähentävät sekä masentuneen taakkaa, että hänen läheistensä taakkaa.
Elämässäni on ollut huomattavasti vaikeampiakin aikoja tuon jälkeen, ja aika ajoin kaikki on tuntunut toivottomalta. Varmasti, jos olisin mennyt lääkäriin, olisin lähtenyt sieltä sairaslomalapun ja masennuslääkereseptin kanssa kotiin. Päätin kuitenkin mieluummin turvautua läheisten tukeen ja niihin henkisen hyvinvoinnin periaatteisiin ja välineisiin, joita olen oppinut monissa henkisen valmennuksen ja täydentävien hoitomuotojen koulutuksissa. Olen aina myös rukoillut paljon. Henkinen yhteys johonkin itseäni korkeampaan voimaan onkin aina kannatellut läpi vaikeiden aikojen.
Jokainen meistä voi uupua. Jopa se ainaisen positiivinen tsempparityyppi. Ollaan itsellemme ja toisillemme armollisia. Kysytään kaverilta mitä hänelle kuuluu ja kuunnellaan ihan oikeasti mitä hän vastaa. Katsotaan pintaa syvemmälle ja tarjotaan apua.
Kurkkaa Suvin uutuuskirja:
