En enää unohda – tarina vanhemmuudesta

Tämä vanha, viime vuosisadan alussa kirjoitettu, mutta ikuisesti ajankohtainen tarina nimeltä ”Isä unohtaa” saa minut aina kyyneliin. Kun hermoni alkaa kiristyä kolmen lapseni jatkuvaan huomionpyyntöön, tämä tarina rauhoittaa ja herkistää oleellisen äärelle.

Ajattelen jälleen kiitollisena, että NYT on se aika, jolloin minä olen heille näin tärkeä. NYT he haluavat minun näkevän, kuuntelevan, huomaavan, olevan lähellä.

Minä näytän heille esimerkkiä ihmissuhteista, perheenjäsenten tärkeydestä ja ajankäytön hallinnasta. Kenelle ja mille haluan antaa eniten aikaani ja huomiotani ja millainen on kielenkäyttöni rakkaimpiani kohtaan? Näitä asioita on hyvä välillä pysähtyä pohtimaan.

Puhutaan toisillemme kunnioittaen. Jos erehdytään, pyydetään anteeksi. Kaikki me teemme virheitä, mutta rakkaus antaa kaiken anteeksi.

Pidetään alla oleva tarina mielessä ja ollaan armollisia, itsellemme ja lapsillemme.

”Kuuntele, poikani: minä puhun sinulle, kun sinä nukut toinen pieni käsi nyrkissä posken alla ja vaaleat hiuskiekurat liimautuneina kosteaan otsaasi. Olen pujahtanut huoneeseesi yksin. Vielä muutama minuutti sitten, kun olin lukemassa lehteäni kirjastossa, katumuksen tukahduttava aalto pyyhkäisi lävitseni. Syyllisyydentuntoisena tulin sänkysi viereen.

Ajatukset, joita minä ajattelin, poikani: olin ollut äkäinen sinulle. Minä toruin sinua aamulla, kun sinä vain taputtelit kasvojasi kostealla pyyhkeen kulmalla. Minä toruin sinua siitä, että et puhdistanut kenkiäsi. Minä karjaisin, kun sinä heitit tavaroitasi lattialle.
Aamiaisellakin löysin sinussa vikoja. Sinä sottasit. Sinä maiskuttelit suutasi. Sinä panit kyynärpääsi pöydälle. Levitit voita liian paksulti leivän päälle. Ja kun sinä lähdit leikkimään ja minä kiirehdin junalle, sinä käännyit, heilutit kättäsi ja huusit: ”Hei, hei, isä!” ja minä katsoin sinua paheksuen ja vastasin: ”Selkä suoraksi!”

Sama meno jatkui uudestaan iltapäivällä. Kun minä tulin pihaan, minä näin sinut maassa polvillasi leikkimässä marmorikuulilla. Sukkasi olivat risaiset. Minä nöyryytin sinua poikakaveriesi edessä panemalla sinut marssimaan edelläni sisälle. Sukat olivat kalliita – ja jos joutuisit ne itse ostamaan olisit paljon varovaisempi! Kuvittele, poikani, kuulla nyt sellaista isältä!

Muistatko myöhemmin, kun minä olin lukemassa kirjastossa ja kuinka sinä tulit luokseni arastellen jonkinlainen loukkaantunut ilme kasvoillasi? Kun minä vilkaisin lehteni yli ärtyneenä keskeytyksestä, sinä epäröit ovella. ”Mitä haluat?” minä tiuskaisin.
Sinä et sanonut mitään, vaan juoksit huoneen poikki yhdessä pyrähdyksessä, hyppäsit kaulaani ja annoit minulle suukon, ja sinun pienet kätesi rutistivat minua kiintymyksellä, jonka Jumala oli pannut sykkimään sydämeesi ja jota ei edes välinpitämättömyys kuihduttanut. Ja sitten sinä olit poissa, riensit jo rappusia yläkertaan.

Niin, poikani, pian sen jälkeen lehti putosi käsistäni ja hirvittävä, inhottava pelko valtasi minut. Mitä tapa on minulle tehnyt? Vikojen etsimisen ja sättimisen tapa – se oli minun palkkioni sinulle siitä että olit poikani. Se ei johtunut siitä, että minä en rakastanut sinua; se johtui siitä että odotin liikaa nuoruudelta. Mittasin sinua omien vuosieni mittakepillä.

Ja sinussa oli paljon hyvää, hienoa ja aitoa. Pieni sydämesi oli yhtä suuri kuin aamunkoi kukkuloilla. Sen osoitit rientämällä spontaanisti poikki huoneen antamaan minulle hyvänyönsuukon. Mikään muu ei merkitse mitään tänä iltana, poikani. Olen tullut vuoteesi viereen pimeässä ja olen polvistunut siihen häpeissäni!

Tämä on heikko lohtu; minä tiedän, että sinä et ymmärrä minua, jos puhuisin näistä asioista, kun sinä olet valveilla. Mutta huomenna lupaan olla todellinen isä! Sinä ja minä pidämme yhtä, minä kärsin kun sinä kärsit ja nauran kun sinä naurat. Minä puraisen kieltäni, kun kärsimättömät sanat pyrkivät huulilleni. Minä sanon itselleni koko ajan: ”Hänhän on vasta poika – pieni poika!”

Pelkään, että olen pitänyt sinua mielessäni miehenä. Kuitenkin nähdessäni sinut nyt, poikani, käpertyneenä ja väsyneenä omassa sängyssäsi, huomaan että sinä olet yhä lapsi. Eilen olit äitisi sylissä, pääsi hänen olkapäällään. Minä olen vaatinut liian paljon, aivan liian paljon.”

– W.Livingston Larned

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • Ale!

    Tunnepaketti

    43,60  39,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Magneetti voimalauseella – Tykkään sinusta

    3,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Ale!

    Paremman olon paketti

    46,90  32,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin