Eroperhekin voi olla kokonainen

Muistan kun minusta tuli äiti. Olin 25-vuotias. Yhdeksän kuukautta aiemmin oli tanssittu häitä. Esikoisemme oli saanut alkunsa häämatkalla Wienissä, biedermeyerbaby luki Hesarin ilmoituksessa, halusin kertoa asian koko maailmalle. Ihana Selina, rakkauslapsi. Tummat paksut hiukset päässä. Esikoistyttäremme, ihme. Ensimmäisessä äitienpäiväkuvassani istun pöllähtäneenä isossa raidallisessa kauluspaidassa ruokapöydän ääressä mieheni kanssa. Selina on kantokopassa pöydällä. Kevään valo täyttää huoneen.

Vuotta myöhemmin vietämme äitienpäivää samassa paikassa. Selina on toipunut isosta sydänleikkauksesta. Vuosi on ollut kova. Odotan jälleen lasta, Sakaria, laskettu aika on elokuussa. Kiitollisuus tyttären selviytymisestä ja toisen lapsen saapumisesta täyttää minut. On vuosi 1996, minä olen 26-vuotias. Tunsin etten voisi olla onnellisempi. Olin saanut kaiken minkä halusin. Hyvän miehen, äitiyden. En tiennyt, että kolmen vuoden kuluttua olisin kuilussa. Jätetty, epävarma ja pelokas nuori nainen, jolla olisi pätkätyö, kallis vuokra-asunto, suuri suru ja väritön tulevaisuus.

Erotyö otti aikansa ja pikkuhiljaa värit alkoivat palata elämään. Vaikka en kolmeen ensimmäiseen vuoteen kyennyt näkemään eksäni ja minun välilleni enää lämpimiä tunteita, kasvoi meistäkin viimein kaverit. Yksin yrittämällä en olisi siinä onnistunut. Samoin kuin toimivaan parisuhteeseen, tarvitaan myös toimivaan eron jälkeiseen elämään, erityisesti erovanhemmuuteen molempien hyvää tahtoa. Tarpeen vaatiessa joustoa, molemminpuolista kunnioitusta ja taitoa nähdä yhteinen mielekäs kokonaisuus, ei vain oman valokeilansa valaisemaa tahtoplänttiä.

Eron prosessointi nostaa väistämättä pintaan myös tunteita elämän aiemmista kriiseistä. Kaikki ikävät tunteet, joita erosi aikana koet eivät johdu erostasi. Se vain avaa väylät kaukaisempiinkin tapahtumiin. Eroaan käsittelevällä on suuri kiusaus laittaa entinen puoliso vastuulliseksi kaikesta tuskasta, jonka ero tuo esiin.

Pitkittyneet eroriidat ovat usein heijastusta murjotusta egosta. Vaikka sydän jo tietää, ei alhainen mieli voi irrottaa ja se pitää valtaa erovihassa yllä. Vaikka tunteita ei voi valita, tekoja voi, mutta kukapa rehellisesti haluaisi, että toinen jäisi vastentahtoisesti? Jos parilla on lapsia, on hyvin tärkeää, että kaikki uutta elämää koskevat päätökset tehdään lasten parasta ajatellen. Mitä se sitten tarkoittaa, on hyvin pitkälti kiinni lasten iästä, heidän omista toiveistaan ja vanhempien yhteistyöhalukkuudesta.

Paras ohje, jonka erovanhemmalle voi antaa on se, että tee erovanhempana vain sellaisia päätöksiä, jotka voit perustella lapsellesi myöhemminkin, kaikkina ikävaiheina. Muista että lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa sekä näiden kautta elämässä mukana olleisiin ihmisiin. Monelle eronneelle vaikein on hetki, kun entisen puolison elämään tulee uusi kumppani, johon lapset tutustuvat. Muistan sen itsekin, sydäntäni väänsi kun kuulin tyttäreltäni ja pojaltani tarinoita kivasta uudesta ihmisestä, joka osasi tehdä mainiota ruokaa. Tein kuitenkin tietoisen päätöksen. Kivustani huolimatta tuin suhdetta ja puhuin kauniisti uudesta ihmisestä. Lopulta huomasin tuntevani onnea siitä, että lapsillani oli yksi uusi hyvä ihminen elämässä lisää.

Sinulle, joka käyt nyt läpi näitä tunteita, toivon rohkeutta itkeä sydänsurut, vahvuutta olla kuuntelematta egon ruikutusta ja avoimuutta kysyä itseltäsi vaikeissa tilanteissa: ”Mitä rakkaus sanoisi tähän?”. Koska lapsen silmin katsottuna olette aina perhe. Vaikka lapsellasi ei olisi mahdollisuutta tavata toista vanhempaansa, on hänellä kuitenkin oikeus omaan tarinaansa. Jokin kohta siinä tarinassa on ollut hyvä, ainakin hänen syntymänsä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: