Hiljaisuuden sylissä


Päädyin tällä kertaa kirjoittamaan hiljaisuudesta. Olen saanut ihan uuden kokemuksen hiljaisuudesta ja tuon kokemuksen haluan jakaa sinun kanssasi.

Hiljaisuutta on monenlaista; ulkoista ja sisäistä hiljaisuutta. Ulkoinen hiljaisuus tukee sisäistä hiljaisuutta, ainakin itselläni se on niin. Erityisherkkänä olen erityisen herkkä äänille, väsyneenä varsinkin tuntuu siltä, että menen vähän kuin epätasapainoon, jos ääniä on liikaa tai ne ovat liian läpitunkevia. Pahimmaksi koen taustahälinän silloin, kun keskustelen jonkun ihmisen kanssa ja yritän olla hänelle läsnä.

Mitä sitten on sisäinen hiljaisuus? Oma ymmärrykseni on sitä, että hiljaisuus sisällä on rauhan tunnetta, sisäistä lepoa ja tunnetta siitä, että kaikki on hyvin. Sisäiseen hiljaisuuteen pääseminen ei ole mikään yksinkertainen asia – pää on täynnä ajatuksia, oma olemus täynnä reaktiota ja tunnetta. Tuo kaikki voi tuntua esimerkiksi levottomuutena, kärsimättömyytenä ja läsnäolottomuutena.

Mutta ymmärrykseni hiljaisuudesta on laajentunut. Kerroin viime kolumnissani hiljaisuuteen vaipumisestani. Se ei ole ollut mikään ihan tavallinen hiljaisuusreissu. Aivan huomaamattani vaivuin olotilaan, johon ei mahtunut ketään muuta. Hiljenin enkä tahtonut löytää sanoja, pää ei tahtonut pystyä ajattelemaan. Kaikki tavalliset asiat tuntuivat vaativan kovin paljon ponnistelua. Sisällä itsessäni oli valtava hiljaisuus. Olin niin syvällä itsessäni, ettei sitä pysty kuvailemaan. Kieltämättä pelotti, koska olotila tuntui hyvin oudolta ja aivan uudelta. Ja kuitenkin jollain tasolla tiesin, että tie oli ihan oikea eikä olisi mitään hätää. En ollut sairas, en masentunut vaan odotin jotain.

Tein kyllä asioita ja jotenkin olin ehkä läsnäkin, mutta mieluiten istuin ja hengitin. Syvyyden tunne oli kaikessa läsnä ja on vieläkin. Minusta tuntuu kuin olisin kävellyt sisimmässäni pieniä portaita alaspäin sinne missä on ihan pimeää. Katselin pimeyttä ja näin, että sekin on hyvä, ei ollut mitään pelättävää.

Tuolla matkalla portaita alaspäin kohtasin paljon itkemätöntä itkua, kaikenlaista vanhaa jonka sain karsia omista varastoistani pois. Häpeärappusella olen saanut hetken viivähtää ja jos tuon seisokin hetkeksi unohdan, tuo elämä eteen asioita, jotka kyllä tuovat häpeän eteeni ja käsittelyyn. Seuraava askel johtaa jo sitä ovea kohti, josta loistaa valoa. Enkä puhu tässä kuolemasta vaan ihan uudenlaisesta elämästä ja uudesta minästä ja ehkä jostain suuremmastakin.

Tämä on ollut mitä erikoisin matka syvyyteen. Matka, joka piti tehdä yksin ilman saattajia. Tuntui siltä, ettei ollut lupa katsoa taakse vaan vain eteenpäin. Tuo matka on ollut mitä suuremmassa määrin henkinen ja hengellinen matka. Tiedättekö, mitä epäilen. Sitä että minut riisuttiin henkisesti alastomaksi Jumalan edessä. Palautettiin alkuasetuksille. Mitä tästä seuraa, kerron ehkä siitäkin.


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: