Vähän ahdistaa, vaikka asioiden pitäisi olla hyvin. Olen järjestänyt elämää sillä tavalla, että nyt pitäisi olla onnellinen. Työt on paiskittu, kesäloma on palkinto. Saa vain olla, nauttia ja tehdä tai olla tekemättä. Silti jostain kaihertaa. En oikein löydä mitään syytä. Kun kävelen ulkona ja aurinko paistaa, eikä pitäisi olla murheen häivää, silti on pelokas olo. Olen ehkä unohtanut jotain, jättänyt tekemättä, syyllistynyt johonkin laiminlyöntiin… APUAA… Nyt keksin – en ole edes käynyt lenkillä – mitä minä täällä muka nautiskelen elämästä.
Istun työpisteelläni päätoimittajan pallilla. Lehti on juuri mennyt painoon. On se ”sitku”-hetki. Ahdistaa, kun ei ole kevyt olo. Missä se autuus on, jota odotin. Muistan, mitkä kaikki asiat on tekemättä, kun olen keskittynyt vain lehden painoon saattamiseen. APUAAA… Ahdistaa lisää. Eiku hommiin. Se siitä sitku-hetkestä.
Pyörittelen varpaitani rantahietikossa. Tämä on se hetki. Tätä olen odottanut. Ei huolen häivää, ei velvollisuuksia, ei tekemistä. Vain minä, aurinko, loppumaton biitsi ja varpaat Thaimaan rantahietikossa. Tuijottelen varpaitani ja mieli vaeltaa kotiin, se vaeltaa iltaan, huomiseen. Sitku. Miksi hitossa en saa tästä hetkestä kiinni? En pysty kokemaan hiekanmurujen karheaa pehmeyttä varpaissani. Ahdistaa. Kaikki pakenee koko ajan. Sitkusitkusitku. Tämä hetki on pelkkä jätekasa – vaikka kaiken pitäisi olla hyvin.
Tässä muutama kohtaus elämäni varrelta. Olen kokenut enemmän tai vähemmän ensimmäiset 30 vuotta elämästästäni tällaista epämääräistä, pääosin lievää mutta kaihertavaa, tyytymättömyyttä nykyhetkeä kohtaan. Olen etsinyt onnea järjestelemällä asioita oikein, sitku. Etsinyt onnellisuutta – kuten varmasti meistä jokainen. Se onni on aina kulman takana, sitku, koska tässä hetkessä ahdistaa – riippumatta siitä, miten asiat ovat.
Minulle tämä sitku-elämä ja sen aiheuttama pettymys, ahdistus, aiheutti yleistä stressitilaa tiedostamattani vuosikymmeniä. Myöhemmin minulle on selvinnyt, että ei ole ollutkaan kyse omasta heikkoudesta vaan aivojen ja kehon toiminnasta. Kun on tietoinen tästä, voi alkaa muuttaa suhtautumista asioihin pienillä asioilla ja harjoituksilla. Sitkuttelija on nimittäin dopamiinikoukussa.
Ihmisen kehityshistoriassa dopamiini on tärkeä välittäjäaine, joka on lisäännyt lähestymiskäyttäytymistä. Yleisesti dopamiinia tuottavat hermosolut aktivoituvat, kun ihminen kohtaa asioita, jotka ovat aiemmin tuottaneet palkinnon eli hyvän olon. Aivokuoren pihtipoimu arvioi koko ajan erilaisia asioita, jonka mukaan muodostuu kokemus, saako palkkion vai ei. Mikäli saa, dopamiinitasot säilyvät, mutta jos ihminen kokee pettymyksen, dopamiinitasot laskevat, ja syntyy ”himo” palauttaa keinolla millä hyvänsä dopamiinitasot ennalleen.
Tähän mekanismiin perustuu esimerkiksi se, että tavoitteiden asettaminen ja niiden saavuttamisen ajatteleminen tuntuvat sitkuttelijasta hyvältä – ne tuottavat mielihyvää. Ihminen saatta luoda mielikuvan siitä, miten asiat menevät; joskus etukäteen mielikuva omista voimavaroista ja asioiden toteuttamisesta voivat olla turhan suoraviivaisia – se ei huomioi elämän monia käänteitä. Jos lopputulos tai oma olotila on vain osittain toteutunut verrattuna mielikuvaan, dopamiinin tuotanto laskee; ja koska ihminen on tyytymätön ja dopamiinitasot ovat alhaalla, hän pyrkii tekemään jotain, mikä saa ne nostettua. Sitkuttelijalle uusi sitkuttelu usein auttaa (ainakin seuraavaan tilinpäätökseen saakka). Porkkana asetetaan usein uudelleen tulevaisuuteen, kun palkintoa ei tullutkaan ja mielihyvän tunne pitäisi saada pidettyä yllä. Sitkuttelu-pyörä on valmis.
Ahdistus on siis tulosta siitä, että dopamiinihöyryn loputon tavoitteleminen on mahdotonta, ja dopamiinitason täytyy jossain vaiheessa laskea. Laskun hetkellä ahdistaa. Ja silloin voi joko lopettaa porkkanoiden perässä juoksemisen tai jatkaa dopamiinivuoristorataa sitkuttelemalla lisää, mutta dopamiinin heilahtelut eivät ole vankka pohja onnellisuudelle.
Mielihyvän kokemuksen tavoittelun, ikuisen sitkuttelun, sijaan aloin itse opetella ottamaan yhteyttä tähän hetkeen. Kamalan ihanan dopamiiniriippuvuuden jälkeen tämä hetki oli valtavan tylsä. Ei ollut nousuja eikä laskuja, oli vain. Ällön yliarvostettua läsnäolohömpötystä – eihän tämä tunnu miltään, tästä puuttuu kaikki hauskuus ja vatsanpohjasta riipaisut. Näin koin aluksi. Mutta läsnäolon kokemuksesta puuttui myös vääntö, etukeno ja ahdistus. Yhtäkkiä tilalle tuli kokemus, että kaikkihan on ihan hyvin näin. Juuri näin. Tässä.
Olo alkoi rauhoittua kokonaisuudessaan. Ja silti omista unelmista ei ole tarvinut luopua, kokemus vain on muuttunut: en ankkuroidu siihen, mitä joskus, vaan ankkuroidun siihen, mitä nyt – joka on kuitenkin myös tulevaisuuden perusta.
Välillä vieläkin väsyneenä haluaisin ankkuroitua tulevaisuuteen ja lähteä mielihyvän vuoristoradalle ja sitkuttelun poluille. Silloin kaivan mieleni takataskusta jonkin monista matkalipuista onnellisuuteen – eli harjoituksen, joka kiinnittää minut taas läsnäolevaan hetkeen, ja tuo rauhan, joka on nykyään synonyymini onnellisuudelle.
