Asia johon jatkuvasti törmään niin itseni kanssa kuin asiakkaideni kanssa on hyvin ankarat ja vaativat sisäiset vaatimukset, joita itseemme sekä muihin kohdistamme. Emme useinkaan edes tiedosta, mitä itseltämme vaadimme, ja kuitenkin koitamme näitä kaikkia ihanteita täyttää.
”Jaksaa aina ajatella positiivisesti, jaksaa aina ymmärtää, aina hyväksyä, olla kiitollinen ja kaikin tavoin jotenkin ihanteellinen, muka virheetön.” Koen, että itselläni on ehkä eniten opeteltavaa IHMISYYDEN harjoittelussa. Sitä, että on ihan ok, kun välillä kiukuttaa, välillä väsyttää ja välillä on tosi vaikea olla kiitollinen tai ymmärtää.
Valtaosa vaatimuksista on tekemiämme tulkintoja. Uskomme, että jos vaan olemme parempia, fiksumpia, rasvattomampia, hauskempia, vetävämpiä, menestyneempiä, virheettömämpiä, ihaillumpia, niin sitten me kelpaisimme. Ehkä ei sittenkään.
Sisäisiä vaatimuksiamme ei kiinnosta meidän omat rehelliset resurssimme tai tarpeemme. Sisäinen diktaattori ei tunne myötätuntoa. Se koittaa niin kovasti olla valmis, että ei suostu kohtaamaan sitä mikä todella kokee tässä ja nyt. Kun sisäisiä vaatimuksiaan ottaa lähempään tarkasteluun, voi niitä voi alkaa tutkimaan, uteliaasti ja kyseenalaistaen:
Hetkinen… Onko tämä totta? Hetkinen, ajattelenko MINÄ todella, sydämestä käsin itse näin?
Tuoko tämä vaatimus elämääni lisää kireyttä ja jännitettä vai luonnollisuutta ja aitoutta
Jos rakas ystäväni vaatisi itseltään samoja asioita, mitä hänelle sanoisin?
Moni meistä on jollain tavalla hienovaraisesti tai vähemmän hienovaraisesti kokenut jo nuoresta alkaen, että on jotenkin “liikaa jotain” tai “liian vähän jotain”. Näin alamme salakavalasti piilottelemaan itsestämme sitä mitä emme pidä sopivana. Koitamme pyrkiä olemaan jotain, jonkalaisena uskoisimme kelpaavamme.
Olen itse ihminen, joka tuntee vahvasti, onnet, ilot, surut, pettymykset. Olen kuullut olevani “liian herkkä” , “liian sinisilmäinen”, “taasko sä itket” ja “jotain rajaa tolla ilollakin” ja, koska nyt ei etsitä syyllisiä eikä oikeutuksia, voi vain todeta, että tämä on elämää. Itse olen puolestaan samalla tapaa laukonut tyhmyyksiä suustani ja vaatinut muita istumaan muottiin, joka olisi minulle helpompi.
Millä tavoin sitten alamme toimimaan, kun piilottelemme itseämme?
Olen mm. koittanut olla järkevä, teoreettisella tasolla viisas, kunnollinen “oppikirjaihminen”, vakuuttava, hauska, henkinen ja aina, kun yritän olla jotain, sanon alitajuisesti itselleni, “se mitä nyt oikeasti olet tai koet ei kelpaa”.
Minussa on paljon piirteitä, jotka ovat hyvinkin rosoisia, mutta voisinko hyväksyä nekin osana ihmisenä oloa? Tarkoittamatta sitä, että ne oikeuttaisivat minua toimimaan kus*pään lailla.
Itsetuntemuksen matka on sekä kiehtova, vapauttava, ärsyttävä, vaikea, pelottava, rohkeutta ja myötätuntoa opettava. Se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, vaan enemmänkin mahdollistaa muistamaan sitä, että kaiken takana on aina Ihminen. Meissä on kaikissa lopulta enemmän samaa kuin erilaista.
Vaaditko itseltäsi jotain, joka ei ehkä ole realistista? Sen sijaan, että vaatisit itseltäsi jotain lisää, onko jotain vaatimusta josta voisit alkaa irrottamaan? Mitäköhän sen vaatimuksen takana oikeasti on? Olisitko niin rohkea, että uskaltaisit antaa sen tulla näkyväksi ja löytää itseäsi kohtaan myötätuntoa, juuri siksi.
