Seison töissä aivojeni iloksi

Uusi vuosi on tuonut tullessaan muutoksen tuulia työskentelytapoihini. En enää ollenkaan istu töissä tietokoneen ääressä, vaan seison aina kun työskentelen koneella. Aiemmin rymysin päivittäin tavallisen tuolin ja satulatuolin kanssa ja hissasin sähkökäyttöistä työpöytääni ylös ja alas. Päivä oli yhtä tuolileikkiä! Nyt pöytä on aina korkealla, ja tuoleja on työhuoneessa kolme. En istu niistä yhdessäkään yhtään minuuttia koko työpäivän aikana.

Se, että seison töissä koneen ääressä, on osoitus aivojen valtavasta mukautumiskyvystä. Ennen vaivalloiselta tuntunut seisominen koneella ei tunnu enää työläältä, vaan joka kerta kun työskentelen seisoaltani, minulle tulee hyvä olo. Kyse on koulutuksesta. Aivot oppivat uuden käytännön kuudessa viikossa. Kivimetsässä noita kuusiviikkoisia on takana jo aika monta. Koekaniinina olen erittäin tyytyväinen.

Lounaalla, koulutuksissa ja palavereissa kyllä istun. Syöminen seisaaltaan ei innosta, sillä pidän siitä että minulla ja työkavereillani tai läheisilläni on jalat saman pöydän alla. Takaraivoon on jäänyt Kreetalta omaksuttu ihana oppi yhdessä syömisestä: ne joiden jalat ovat saman pöydän alla ovat yhtä perhettä.

Istumatyö on aikapommi

Vaihdoin istumatyön seisomatyöhön aivojeni tähden. Aivot nimittäin inhoavat istumista. Veri ei kierrä kunnolla aivojen iloksi, eivätkä aivot jaksa keskittyä tekeillä olevaan asiaan pitempään kuin 1,5 tuntia kerrallaan. Ajattelin, että kun työpäivä koostuu usein kiireestä ja repaleisista palasista kaikkien välineiden ja vaatimusten kanssa, on ihana antaa aivoille jotain, mistä ne nauttivat kaiken moniajon keskellä. Eikä tässä koneella seisota vain aivojen tähden, vaan seisomatyöstä hyötyvät myös niska, hartiat, selkä ja silmätkin.

Istumatyö on aikapommi, joka sairastuttaa! Siksi kannustan muitakin koneen äärellä työskenteleviä ensin tuoli- ja pöytäleikkiin, ja mahdollisesti myöhemmin, jos intoa riittää, työskentelemään seisoaltaan.

Vaikka liikun ja olen hyväkuntoinen ja aktiivinen, lisää jokainen istumani tunti riskiäni sairastua sydän- ja verisuonitauteihin ja diabetekseen 26 prosenttia. Voi varmaan uumoilla mitä tapahtuu niille minua vähemmän liikunnallisille, jotka istuvat ensin töissä 8 tuntia, sitten autossa, ruokapöydässä ja vielä sohvalla telkkarin tai tietokoneen ääressä. Kun vuorokauden tunnit lasketaan, moni istuu tai makaa valtaosan vuorokaudestaan. On turha kuvitella, että aivot jaksavat toimia moitteettomasti tai keho kantaa – vain puolen tunnin liikunta-annoksella päivässä. On harhaluulo, että yhdellä päivän bodypump-tunnilla tai joogasessiolla kuitataan muuten passiivinen elämäntapa.

Jos havahtuu omaan istumaelämäänsä ja päättää ryhtyä tuoli- ja pöytäleikkiin ainakin työpaikalla, päätetyötä tekevä oivaltaa äkkiä, että istumisesta ja seisomisesta on tullut välineurheilua. On normituolia, humantoolia, satulatuolia. On tavallista pöytää ja monenmoista sähköpöytää… Ja sitten on vielä satulatuoleja raolla ja ilman – miehille ja naisille omansa. Sitä paitsi värillä ja materiaalilla on väliä, ja kunnon tuoli maksaa.

Aivot pelaavat paremmin

Nyt jo useamman kuukauden seisomatyötä tehneenä voin todeta, että pää pelittää paremmin. Kun seison koneella, en jökötä jäykkänä pökkelönä näyttöruutua tuijotellen, vaan jalat liikkuvat puolelta toiselle ja välillä seison jopa yhdellä jalalla. Menossa on koko ajan pientä liikettä. Tuota pientä liikettä aivot rakastavat.

Aivot rakastavat myös aktiivisia taukoja, joilla takapuoli hilataan tuolista vähintään puolentoista tunnin välein. Vaikka tuolien ja pöytien kanssa rymyäminen voi tuntua kornilta, se kannattaa. Jo kerran tunnissa aktiivisen tauon pitävällä on vähemmän rasvaa veressään ja sisäelimien ympärillä kuin koko päiväksi samaan tuoliin liimautuneilla. Myös verensokeri pysyy kurissa ja aivot virkeämpinä.

Eikä tässä vielä kaikki: kun kännykkä soi, laitan kuulokkeen korvaan ja lähden kävelemään ympäri työhuonetta puhuessani puhelimeen. Tämän taidon opin parikymmentä vuotta sitten viisaalta hierojaystävältäni Pekalta. Pekka komensi minua, että tuolista on noustava monta kertaa päivässä. Siihen ei saa jämähtää. Kyllä Pekka tiesi mistä kiikastaa kun huolsi tuolloin kipeää selkääni!

Siitä olen iloinen, että piintyneistäkin tavoista voi päästä eroon. En enää liimaudu lehden deadlinepäivänäkään tuoliin, vaan seison ja liikuttelen raajojani. Tein muutoksen mutkan kautta, mutta kuitenkin. Se antaa toivoa – ja enemmän armoa aivoillenikin.