Paljon puhetta

Shakti Pad on Pohjois-Intian ikivanhaa gurmukhin kieltä ja tarkoittaa henkisellä polulla eteen tulevia koettelemuksia. Se on hetki, jolloin polun kulkija kyseenalaistaa oppeja ja päämääriään. Luovuttaminen ja uuden opin etsiminen ovat näennäisen helppoja ratkaisuja, kun taas sitoutuminen ja uskollisuus auttavat kulkijan kokonaan uudelle tasolle.

Kommunikointi on välttämätön, mutta vaikea laji. Erityisesti sanallisesti.

Jokainen puhuttu sana jää värähtelemään ilmaan. Sanoilla voi olla yhtä tuhoisa vaikutus kuin fyysisellä loukkaamisella. Sanoistaan joutuu vastuuseen. Sanat tallentuvat muistiin ja jäävät elämään, eikä niitä saa enää takaisin.

Kommunikoimme monilla muillakin tavoin kuin sanallisesti, mutta sanat ovat tapa tuoda älyllistä ajattelua julki. Harmillisen usein tuomme julki myös älytöntä ajattelua. Ainakin tuohtuneina, tai varsinkin raivon vallassa.

Mutta ihan arkipäiväinen puhekin on usein aggressiivista. ”Miks nää laatikot on edelleen tässä, montako kertaa sua pitää pyytää ne siirtämään? Mikset sä koskaan voi sanoa mulle mitään kaunista? Miksei näitä projekteja voi aikatauluttaa niin, että näistä olis jotain mahdollisuutta selviytyä?”

Tällaiset kysymykset siirtävät fokuksen itsen ulkopuolelle: miksi joku muu jättää jotakin tekemättä tai tekee väärin? Miksi minua kohdellaan näin? Minä en ole ansainnut tällaista.

Vastaanottajalle tällaiset kommentit ovat vaikeita. Kun työkaveri syyttää minua riittämättömästä ajasta tai puoliso tulee äreänä kotiin ja motkottaa eteisessä vastaan tulevasta roskapussista, nousee oma puolustus sotajalalle. On helppo vastata, ettei aikataulu ole minun vikani ja heittää syytös tehottomasta työstä takaisin. Tai kaataa puolison päälle koko kuorma siitä, miten raskas päivä minulla on ollut ja miten hänkään ei viime viikolla saanut roskia vietyä. Mutta keskittyä voisi myös olennaiseen.

Marshall B. Rosenbergin malli väkivallattomasta kommunikoinnista (Nonviolent Communication) on esimerkki suorasta, rehellisestä ja tuloksellisesta puheesta. Malli saattaa mennä liiankin pitkälle yksityiskohtiin, mutta pääpontti on hyvä: kyse on aina minun tarpeestani, joka ei tule täytetyksi.

Kun eteisessä vastaan tuleva roskapussi ärsyttää, kaipaan siisteyttä ja harmoniaa. Kun työkaveri valittaa jonkun muun laatimasta projektiaikataulusta, lienee kyseessä hänen tarpeensa tehdä työnsä hyvin ja arvostaa itseään sitä tehdessä. Kun puolison poissaoleva käytös ärsyttää, kaipaan huomiota, rakkautta ja hyväksyntää sellaisena kuin olen…

Lasten kanssa kärsivällisyyttä on usein helppo pidentää ja olla syyttämättä heitä omasta olotilasta, mutta puolison tai sukulaisten kanssa tai työpaikalla tai liikenteessä, pinna palaa helpommin. Ärsyyntyminen ja toisen syyttäminen johtaa todennäköisesti sanaharkkaan tai ainakin siihen, että molemmat pahoittavat mielensä. Harvemmin siitä hyvää seuraa.

Mitä, jos kokeilisi? Kun roskapussi lattialla ärsyttää, ottaisi hetken aikalisän ja miettisi miksi se ärsyttää. Ja mitä asialle voisi tehdä? Yksityiskohdan sijaan näkisinkin kokonaisuuden.

Ja toimiihan se toiseenkin suuntaan: kun puoliso kiukuttelee, asettuisin hetkeksi hänen asemaansa ja käyttäisin empatiakykyäni ymmärtääkseni, mitä hän mahtaa olla vailla. Kenties kysymys onkin halauksesta?

On huomattavasti hedelmällisempää keskittyä kertomaan, mitä itse tarvitsee kuin syyttää toista tämän vioista. Niin saattaa jopa saada haluamansa.

Joogisesti ajatellaan, että kommunikoimme tehdäksemme huomisesta paremman, emme pilataksemme tämän päivän. Puhutut sanat ovat mahdollisuus yhteisymmärrykselle. Siksi niitä ei kannata muuttaa sodaksi.

Ja kun kommunikoit, sinun on kommunikoitava myös uudelleen: perusteltava sanomisesi ja oltava niiden takana. Omaa polkuaan ei kannata tehdä turhan hankalaksi.