Tutkimus: Kolmannes ei osaa rentoutua kesälomalla

Kuka livahtaa salaa mökin taakse lukemaan viestejä puhelimestaan?

Lähes kolmannes (29 %) suomalaisista ei osaa rentoutua kunnolla kesälomallaan. Töitä tehdään jopa kolme tuntia päivässä sen sijaan, että rentouduttaisiin uima-altaalla tai vietettäisiin aikaa läheisten kanssa. Pieni osa tästä joukosta on todellisia työnarkomaaneja.

Yksi kymmenestä (7 %) laiminlyö lomalla läheisiään ja ruokkii työriippuvuuttaan tekemällä töitä yli kolme tuntia päivässä. Nämä tiedot käyvät ilmi Reguksen uusimmasta tutkimuksesta, johon osallistui yli 16 000 vastaajaa yli 80 maasta.

Suomalaiset eivät pelkästään tee liikaa töitä lomalla. Liian moni (18 %) ilmoittaa tekevänsä töitä älypuhelimillaan ja kannettavillaan lähes normaaliin tahtiin auringonoton lomassa. Rentoutumisen ja läheistensä huomioimisen sijaan he yrittävät tasapainoilla työstressin, ärtyneiden puolisoiden ja pettyneiden lasten välillä.

Lomalla on tilaisuus viettää yhteistä aikaa ja rentoutua, ja sillä voi olla ratkaiseva vaikutus työntekijän terveyteen ja työuupumuksen estämiseen. Tutkimusten mukaan stressi lisää epäterveellistä ahdistuneisuutta, ja siksi on tärkeää pystyä aika ajoin irtautumaan töistä täydellisesti.

Reguksen edustaja Olivier de Lavalette toteaa: ”Teknisen kehityksen myötätietoliikenneyhteydet ovat aina työntekijöiden käytettävissä, joten sähköpostien lukeminen ja työtehtävien suorittaminen onnistuu helposti missä vain. Älypuhelimien, kannettavien ja kaikkialla käytettävissä olevien Internet-yhteyksien vuoksi töiden unohtaminen täydellisesti on todella vaikeaa. Terveyden säilyttämisen kannalta on kuitenkin olennaisen tärkeää pystyä rentoutumaan ja viettämään aikaa perheen ja ystävien kanssa.”

Hän jatkaa: ”Työnteon ja perheloman yhdistäminen ei yleensä onnistu. Lomalla työskentely lisää loppuun palamisen riskiä ja pilaa kaikkien lomailijoiden loman. Yritysten on ryhdyttävä etsimään tapoja tehokkuuden ja tuottavuuden parantamiseen, jotta työntekijöiden ei tarvitsisi tehdä töitä vapaa-ajallaan. Vain siten ne voivat varmistaa, että niiden työntekijät pysyvät terveinä ja tyytyväisinä ja tekevät työtä tehokkaasti. Hyödyntämällä joustavia työskentelytapoja ja vähentämällä työntekijöiden työmatkoihin käyttämää aikaa yritykset voivat lisätä tehokkuutta ja antaa työntekijöilleen mahdollisuuden unohtaa työt täydellisesti lomalla.”

Oletko läsnä?

Kun olemme tietoisesti läsnä, koemme olevamme joka solullamme tässä ja nyt. Chirstopher K. Germerin kirjassa Myötätunnon tie (Basam Books 2010) luetellaan tilanteita, joista voit huomata olevasi tiedottomuuden tilassa:

Kuva: Asko Kallonen
  • Unohdat ihmisen nimen heti sen jälkeen, kun hänet on esitelty sinulle.
  • Et muista, miksi tulit keittiöön.
  • Syöt, vaikket ole nälkäinen.
  • Hermoilet olevasi myöhässä liikenneruuhkaan juututtuasi.
  • Käyttäydyt kuin lapsi vanhempiesi luona käydessäsi.
  • Ajat tunnin moottoritietä, etkä muista siitä juuri mitään.

Kulje omaa polkuasi

 

”Jokainen ihminen on intuitiivinen ja voi halutessaan elää yhä enemmän vaistojensa varassa. Ja jos te kuuntelette omaa sisäistä ääntänne, nimenomaan kuuntelette ja sitten vielä kuulette sen, se sanoo: tule pois sieltä väkijoukosta, kulje toiseen suuntaan, kulje omaa polkuasi. Tämähän on kuvainnollinen ilmaus, sillä te voitte olla väkijoukossa ja silti loistaa omaa valoanne ja olla osa rakkauden verkkoa. Intuitiiviseen elämään liittyy paljon rohkeutta ja uskallusta. Paljon sydämen ääntä. Sitäkään ei voi maistaa, haistaa tai tieteellisesti todistaa.”

– Kirjasta Maiccu Kostiainen: Hiljaisen viisauden voima, Basam Books 2011

Mummun vuoteen äärellä

Äidilläni on tapana sanoa, että ”sitä, mitä sydän on täynnä, suu puhuu”. Niinhän se on ja pätee tänään, kun tartuin kirjoittamaan kolumnia.

Istuin tänä aamuna 91-vuotiaani mummuni vuoteen reunalla. Mummun vointi on heikentynyt kuluneen kevään aikana, ja hän pärjää yksin kotona vain vaivoin ja tarvitsee tietysti paljon läheisten apua. Minulle hyvin rakas mummu piti minua käsistä, silitti hiuksiani ja kertoi, kuinka paljon välittää. Ja kyseli: ”Miten minusta tämmöinen tuli?”. Vanha ja väsynyt. Ja puhui kuolemasta kuten niin usein ennenkin.

Ihmeellistä kyllä, nyt sen muistan, olen itse esittänyt saman kysymyksen kuin mummuni juuri suorittamiskeskeisimpinä vuosinani. Miten minusta tuli tällainen suorittaja? Miten unohdin sen, mistä olen kotoisin, lapsuuden maisemat ja läheiset ihmiseni? Missä vaiheessa kadotin itseni niin, etten enää tuntenut sisintäni?

”Hidasta elämää. Olet jo perillä.” –ajatus pitää sisällään vapaaehtoisuutta, aktiivisuutta ilman suorittamista, vastuullisuutta ja valinnan mahdollisuuksia. Se on mielen tila – yksi vaihtoehtoinen elämäntapa ja selviytymiskeino meille, jotka kärsimme stressiherkkyydestä ja kiireestä. Hidastamisen tavoitteleminen ja läsnäolon harjoittelu eivät ole olleet matkaa uuteen vaan päinvastoin: paluuta vanhaan ja jo olemassa olevaan – ydintä kohti menemistä.

Sanat ”hidasta elämää” saavat vanhuksen kohdalla uudenlaisen merkityksen. Moni vanhus elää hidastettua ja hiljaista elämää, meille ”downshiftaajille” ihanteelliselta kuulostavaa olotilaa. Hidastunut ja hiljainen elämä ei kuitenkaan ole jokaiselle vanhukselle, ikäihmiselle, seniorikansalaiselle (tai monelle muulle ihmiselle), itse tehty valinta vaan olosuhteiden pakosta syntynyt elämäntilanne. Liikkuminen voi olla vaikeaa ja vaivalloista tai siitä on joutunut luopumaan kokonaan, sairaudet ja yksinäisyys ovat osa jokaista päivää eikä pieni eläkekään välttämättä mahdollista matkustelevaista ja aktiivista vanhuutta. Sänkyyn ja muiden ihmisten ajan ja armeliaisuuden varaan sidottu elämä herättää varmasti kysymyksen ”Miten minusta tämmöinen tuli?”.

Tämänpäiväinen kokemus pysäytti ja jää varmasti ikuisesti mieleeni. Suru rikkoo ihmisessä jotain ja tekee raadollista työtään, puhdistaa ja syventääkin elämää jollain tavalla. Itselleni tämä suru ennakoi aikaa, jolloin joudun luopumaan osasta lapsuuttani ja kätkemään sydämeeni muistoja, joiden en koskaan toivoisi häviävän – kullanarvoisia hetkiä ja syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta suvun vahvojen naisten ketjussa.

 Mummun vuoteen äärellä koin täydellisen pysähtymisen hetken. Oli vain tarve istua ja olla, pitkittää eron hetkeä. Ja mielessä oli jälleen kysymys: ”Onko tämä viimeinen kerta, kun tässä elämässä nähdään?”. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Hetkessä oli hyväksyvää läsnäoloa täydellisimmillään. Läsnä olivat tämä hetki ja perille pääsy, kuoleman läheisyys, iloa yhteisestä hetkestä ja ennakoivaa surua, luopumisen kipua ja paljon rakkautta.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Mistä elämässä on kyse?

arto_artikkeli

Ihminen kukoistaa, jos hän saa kokemuksen hyväksymisestä ja rakastettuna olemisesta, arvostuksesta ja kunnioituksesta sekä kokee kuuluvansa yhteisöihin, joissa hänen näkemyksillänsä on merkitystä.

Yksilökeskeisyyden lisääntyminen on huomattava kulttuurinmuutostrendi planeetallamme. Yksilön tavoittelema voitto on omiaan vähentämään yhdessä toimimista äärimmilleen viritetyssä kilpailukeskeisessä ilmapiirissä. Yhteisöllisyyttä syrjäyttävä ihmisten yksilökeskeisyys ja keskinäinen kilpailu johtaa ihmissuhteiden välineellistymiseen ja eriarvoistumiseen. Osallisuuden puute on yhteydessä elämän merkityksellisyyden vähentymiseen ja syrjäytymisen riskiin.

Elämmekö yksilökeskeisyyden sumussa, ajatellessamme ettemme enää vaurastuttuamme tarvitse toisiamme takaamaan ruoan, juoman, asunnon ja energian saantia? Vaurauden myötä lisääntyneet mahdollisuudet kuluttaa enemmän aiheuttavat samalla kyvyttömyyttä nauttia rahalla saavutetuista asioista. Myös valintojen määrän lisääntyminen ei enää lisää vapauttamme vaan alkaa tukahduttaa elinvoimaamme. Shampoon valitseminen 30 eri vaihtoehdon joukosta alkaa ahdistaa ja turhauttaa.

Onko niin, että rahaan ja materiaaliseen hyvään keskittyminen on jo kääntymässä hyvinvointia vastaan, sillä hyvinvoinnissa ei ole pohjimmiltaan kyse siitä, minkä kokoinen tauluteevee kotitaloudessa on tai onko sitä edes. Olemmeko jääneet loukkuun kiirettä tuottavaan materian tavoitteluun, vaikka yhä selvempää on, ettei se saa meitä kukoistamaan? Läpimaterialisoituneessa arjessamme lainaamme samalla huomaamattamme tulevilta sukupolvilta, sillä elämme planeetalla, jonka luonnonvarat ja saasteiden sietokapasiteetti on rajallinen.

Jokainen meistä tavoittelee onnellisuutta. Keskimäärin me ihmiset liitämme onnellisuuteen aineetonta pääomaa kuten tieto, ystävyys, itseilmaisu, yhteys muihin ihmisiin, ruumiillinen koskemattomuus, terveys, vapaus, kiintymys ja vapaa-aika. Sosiaalinen yhteenkuuluvuus vähentää materiaalisten asioiden merkitystä elämässä. Jos saamme varauksettoman hyväksynnän yhteisössä helposti, meidän ei tarvitse varmistaa hyväksytyksi tulemista materiaalisella itsetehostuksella kuten uusimmalla älypuhelinmallilla. Perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen elämän merkitykselliseksi kokeminen ei enää ole riippuvaista uusista tavaroista vaan ihmisten toisiltaan saamasta voimasta.

Kun tansanialaislasta pyytää piirtämään omakuvan, hän piirtää siihen mukaan ystäviään, sillä yksilön identiteettiä ei ole olemassa ilman yhteisöä. Ikivanhan afrikkalaisen viisauden mukaan halutessasi edetä nopeasti, kulje yksin – jos haluat päästä kauas, kulje yhdessä muiden kanssa. Yksin kulkiessa suunnan varmistaminen on vaikeaa, sillä näkemyksen horjuttajia ei ole lähettyvillä. Nopeudenkin tuoma etu karisee, jos suunta osoittautuu vääräksi.

Kukoistamisemme perustuu osallisuuteen. Voimaannuttava yhteenkuuluminen edellyttää, että aika pysähtyy, kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa. Kohtaamisen pituuden kriteerinä ei ole kellon viisarien asento. Matka jatkuu vasta sitten, kun voidaan lähteä vahvempina kuin oltiin tilanteeseen tultaessa. Näin toimittaessa olemme sisäistämässä sitä tosiasiaa, että kädet pesevät toisensa. Mutta ympärillämme olevat sosiaaliset peilit eivät aina tätä tue: kiireen lausuminen ääneen liittää minut Helsingissä ”tärkeiden ihmisten joukkoon” ja antaa myönteisen signaalin itsetunnolleni. Sosiaalisen hyväksynnän saamiseksi kiireestä kannattaa puhua vaikka kiirettä ei olisikaan.

Kukoistavassa yhteisössä ei ole läsnä elämänvoimaa tukahduttavia vaatimuksia vaan ehdoitta saatavan hyväksynnän tuomaa voimaa, joka tuottaa iloa ja kannattelee arkeamme.

Laaja kulma: Eri maailmat

Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän ”pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.

Lomani alkoi. Lensin perheineni 15 tuntia toisesta maailmasta toiseen. Ensimmäinen maailma oli kuuma (paikallisesti mieto kevät), kostea, meluisa ja täynnä ihmisiä. Toinen sen sijaan kylmä (paikallisesti kesä), raikas, uskomattoman hiljainen ja autio, vaikka pöllähdimmekin Katajanokan rannoille keskelle Helsingin keskustaa.

En lakkaa ihmettelemästä, miten samaan maapalloon voi mahtua niin täysin erilaisia maailmoja. Niin moninaisia, monimuotoisia, eri sävyisiä ja äänimaailmaltaan eroavia. Mutta kyse ei ole vaan tämän hetken ulkomailla asumisestani, vaan eri maailmoita löytää joka paikasta, vaikka mistä tahansa suomalaisesta kaupungista, koululuokasta tai naapurin perheestä.

Ympäristön lisäksi ihmiset synnyttävät nämä eri maailmat. Eri ihmisille samat asiat voivat merkitä täysin eri asioita. Miten meillä samoilla inhimillisillä olennoilla voi olla niin monta tulkintaa samoista asioista ja vieläpä täysin eri tasoilla. Aurinko ei ole meille kaikille sama. Vaikka sanonta onkin vertauskuvallinen, niin käytännössä toisen se tappaa, kun puhtaasta vedestä ja ruoasta on pulaa. Toiselle se tarkoittaa aurinkosuojakertoimen valintaa.

Jotta pystyn elämään näiden eri maailmoiden ja erilaisten ihmisten keskellä, minun täytyy kasvaa vahvaksi. Vahvuus on jo sanana jotenkin pelottava. Se ei kuitenkaan tarkoita itsensä kovettamista. Vahvuus on ennen kaikkea sitä, että tunnen itseni pääpiirteittäin, osaan suojella omaa sisintäni ja uskallan oppia itsestäni vielä lisää. Jos en tunne itseäni, vaeltelen aika tiedottomana eri maailmoiden välillä kuulumatta mihinkään. Olisi sääli, jos tuntisin monia muita maailmoja, mutta en omaani.

Itseään oppii tuntemaan, kun kohtaa eri maailmoita. Kohtaaminen vaatii rohkeutta. Ilman rohkeutta ei kasva vahvaksi. Itseään ei nimittäin opi tuntemaan pelkästään positiivisten tuntemusten kautta. Itseään etsivä tulee kohtaamaan myös pelon, epätoivon, vihan ja surun. Kun nämä tunteet pystyy hyväksymään, on jo pitkällä.

Maapallo on ihmeellinen. Maailmat ovat ihmeellisiä. Elän omassa maailmassani, sinä elät omassa maailmassasi, ja hyvä niin.

Tämän hetken maailmassani, rakkauteni Helsingissä, annan tämän maailman ja tämän hetken olla sellainen kuin se on.

Saara ja Karita ovat kohtuullisia yrittäjiä

Samalla päivämäärällä, 1.9.2011, Helsingissä aloitti toimintansa toisistaan tietämättä kaksi e/e-yritystä, eli eettisiin ja ekologisiin arvoihin perustuvaa yritystä. Nyt nuo yrittäjät, kaksi tummaa ja pirskahtelevaa naista Saara Jalmanen ja Karita Sainio, istuvat ensimmäistä kertaa samassa pöydässä teekupposen äärellä.

e/e-yrittäjyyden lisäksi naisia yhdistää Hidasta elämää -sivusto: Karita toimi sivustolla tuottajana ennen yrityksensä perustamista, ja Saara kirjoittaa sivuilla Luomukoti-blogia.

Tietoisuuden herääminen

Saara on juuri avannut sisustustuotteiden – ja lastenvaatteiden Moonk-verkkokaupan. Verkkokauppa on tulosta vuosia kestäneestä prosessista, joka alkoi ruokakomerosta:

”Kun siirryimme mieheni vähitellen luomumpaan ruokaan, alkoivat ajatuksenikin kirkastua ja vähitellen minulle alkoi avautua, että en voi enää jatkaa sisustussuunnittelijantyötäni samalla tavalla. Tarvitsin työlleni myös arvopohjan.”

Saara väsyi aiemman työnsä nopeatahtisuuteen, jossa ei ollut mahdollista huomioida tavaroiden kiertokulkua tai tuotantoprosessia. Kaiken piti olla kerralla valmista. ”Se ei tuntunut hyvältä.”

Karitalla havahtuminen tapahtui vähitellen toimittajantyössä: ”Se oli monen vuoden kasvuprosessi, jossa huomasin vähitellen kiinnostuvani eettisistä ja ekologisista arvoista: Reilusta kaupasta, eettisestä muodista ja luomukosmetiikasta.”

Toimiessaan pitkään luomuun erikoistuneena toimittajana Karita huomasi, ettei toimittajia palvelevilla PR-toimistoilla ollut syvää asiantuntemusta eettisiin ja ekologisiin tuotteisiin.

”Toimittajana havaitsin, että lukijoiden tietoisuus alkoi kasvaa vauhdilla ja että he halusivat enemmän ja enemmän tietoa luomutuotteista. Suomessa tarjonta ei vastannut suureen kysyntään.”

Viime kesänä Karita kävi opintomatkalla e/e-arvojen mukaan toimivassa PR-toimistossa Berliinissä, ainoassa, mikä Euroopasta alalta löytyi. Opintomatkat tehtiin myös Lontooseen ja Tukholmaan ja pian syntyikin PR-toimisto Sugar. Nyt Sugar työllistää Karitan lisäksi kahdesta neljään muuta työntekijää.

Työtä uudella tavalla

Molemmat yrittäjät ovat nähneet tavan, jolla eivät halua tehdä töitä, ja yrittävät nyt ammentaa omasta elämänkoulustaan oppeja myös työn rytmittämiseen ja kohtuullistamiseen.

”Jo edellisessä sisustusalan yrityksessä sovimme yhtiökumppanini kanssa, että töitä ei tehdä viikonloppuisin. Nyt olen myös oivaltanut, että ei yritystoimintaa tarvitse aloittaa isosti ja isoilla kustannuksilla, on parempi edetä rauhallisesti”, Saara kertoo.

Rauhallinen eteneminen on tarkoittanut Saaralle muun muassa sitä, että hän ei aivan ensimmäiseksi hankkinut haaveilemaansa liiketilaa Helsingin keskustasta; verkkokaupalle riittää edullinen varastotila. Saara on myös pitänyt Moonkin tuotevalikoiman kohtuullisen kokoisena näin alkuun. ”Kaikkea ihanaa ei voi heti ottaa myyntiin, vaikka haluaisi.”

Karita tiesi jo Sugaria perustaessaan, että yrityksessä tullaan tekemään nelipäiväistä työviikkoa, se oli yrityksen perustamisen lähtökohta mutta myös arvovalinta.

”Asiakkaat ovat oppineet hyvin siihen, että perjantaisin meillä on putiikki kiinni. Sen sijaan työntekijöiden kanssa käydään viikottain keskustelua siitä, onko perjantaivapaa varmasti ok; niin syvässä yleiset käytännöt meissä ovat. Olen yrittänyt sanoa heille, että ei yhdellä ylimääräisellä vapaapäivällä viikossa ole mitään väliä, hommat hoituu kyllä”, Karita kertoo.

Karita on myös tehnyt tietoisen valinnan puhelimen ja meilien kanssa:

”Minulla on aina puhelin äänettömällä, jotta voin varmasti keskittyä käsillä olevaan työhön. Soittelen sitten takaisin, kun kaivan puhelimen esiin. Kenelläkään ei ole niin kiire, ettäkö asia pitäisi siltä istumalta hoitaa. Meilit luen kaksi kertaa päivässä”, Karita kuvailee meili- ja puhelinaikojaan, jotka tehostavat ja leppoistavat huomattavasti työpäiviä.

Ekoa

 

Saara ja Karita rupattelevat jo kuin vanhat tutut. Teekupposet ovat siirtyneet syrjään ja naiset katselevat Saaran tuomaa ekotapettikirjaa. Kaikkea ihanaa!

Uuden polven yrittäjät – ja uuden polven ekoyrittäjät – haluavat muuttaa mielikuvaa eettisistä ja ekologisista tuotteista:

”Joku kaveri kysyi, että eikö luomuvaatteet ole sellaisia vaniljan värisiä ja pyjaman näköisiä”, Saara nauraa ja jatkaa: ”Moonkin tuotevalinnoissa eettisyys ja ekologisuus on ollut kyllä lähtökohta, mutta kyllä minä teen kaikki tuotevalinnat kauneudesta ja visuaalisuudesta käsin.”

Karita komppaa: ”Eettisyys ja ekologisuus on noussut uudelle tasolle ihmisten ajattelussa, ei sitä tarvitse alleviivata tai korostaa, se on itsestään selvä lähtökohta.”

Artikkelin tapetit ovat Moonkin ekouutuuksia.

 

Sarastus: Minä, itsekäs?

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 

Olen yllättynyt blogini saamasta palautemäärästä, ja vilpittömän kiitollinen kaikista tarinoista, joita olette jakaneet kanssani. Sanalla sanottuna; ihmeissäni! Kiitos on aina mieltä hivelevää, mutta harvoin oikealla tavalla kehittävää. Kaikista kiitollisin olenkin ollut niistä kommenteista, jotka ovat haastaneet tekstejäni.

Palautteessa minua on ojennettu minäkeskeisyydestäni, siitä että maailmaani ei näytä mahtuvan juuri muita ja että toimin yksilökeskeisyyden airuena lietsoen yhteisöllisyyttä nakertavaa itsekkyyttä.

Tämä huomio sai minut todella pohtimaan: Missä menee raja, jossa itsensä etsiminen muuttuu itsekkyydeksi? Ovatko itsekkyys ja pyrkimys saavuttaa oman elämän hallinta sama asia?

Kyllä, tunnustan olevani yksilön asialla. Mielestäni kyse on siitä millä tasolla tätä sanaa saatan. Aikamme on yksilökeskeinen, ja olennaista minun näkemykseni mukaan on se, missä äärilaidassa tätä ajattelua kuljemme.

Koska rakentava kritiikki on aina ajatuksia kirvoittavaa, synnytin sunnuntaipäivän ratoksi oman jääkaapinovi- filosofiani, jonka nimeän nyt ”Itsekkyyden liukusäädin” -filosofiaksi. Tässä ajattelussa yksilökeskeisyys asetetaan janalle, jolla on kaksi ääripäätä: oman edun tavoittelu ja minäohjautuvuus.

Yksilökeskeisyys oman edun tavoitteluna on sitä, että keskitymme itseemme välittämättä kuinka tämä vaikuttaa muihin. Tässä päässä itsekkyyden janaa minäkeskeisyys esiintyy korostetun negatiivisena; millään muulla kuin minulla ei ole väliä.

Ajattelun toinen pää, minäohjautuvuus, on sitä, että toimintamme ohjautuu itsestämme, tarpeistamme ja tunteistamme käsin. Ohjaamme omaa elämäämme, ja siitä käsin ammennamme yhteisöihin, joissa toimimme.

Ehkä jostain tästä ääripäiden välimaastosta löytyy se kultainen keskitie, oikeanlainen yksilöllisyyden aste. Meillä jokaisella on käsissämme liukusäädin, jolla voimme säätää kutakin hetkeä parhaiten palvelevaan kohdan janalla.

Aikamme näyttää säätävän meitä nyt mielellään kohti jompaakumpaa ääripäätä. Tämähän on tavallaan se elämän logiikka; kun olemme ajautuneet riittävän kauas ”totuudesta”, joudumme etsimään uuden sellaisen usein juuri ääripäiden kautta. Ja sitten löytyy luonnollisesti se kohta, jossa olemme sopivassa määrin laumaeläimiä varustettuna omilla ajatuksillamme. Onnellisia yhdessä ja erikseen!

Ei maailma tietenkään pyöri jos ajattelemme sen sijaitsevan vain oman napamme ympärillä. Mutta oma napa on hyvä paikantaa! Ja koska itse en ole vielä sitä saanut asetettua kartalle, on tarpeen suunnistaa vielä hetki lisää – säätää oikeaa kohtaa omalla liukusäätimelläni.

Onnen äärellä: Pari sanaa kiitollisuudesta

Joskus arki haastaa ja silloin minun on vaikea muistaa olla kiitollinen yhtään mistään. Vaikka myös huonona päivänä syitä kiitollisuuteen olisi varmasti kymmeniä ellei satoja.

Eilen meidän huushollissamme oli sellainen päivä. Kun yrittää saada puolitoistavuotiasta syömään ja hän heittää täyden ruokalautasen lattialle kiukuteltuaan ensin puoli päivää joka asiasta, tarvitaan hyviä hermoja. Oloa ei toki helpota se, että taapero nukkumisen sijaan on bailannut taas muutaman yön ja itse tuntee olonsa niin väsyneeksi, että pökerryttää.

Toinen hetki epäkiitollisuudestani muistuu mieleeni muutaman kuukauden takaa: kun istuu rengasrikkoisessa autossa voileipäkakku takapenkillä omalla parkkipaikalla valmiina starttaamaan juhliin jo valmiiksi myöhässä, eikä voi ajaa metriäkään, on juhlatamineissa, liian vähissä vaatteissa ja ulkona sataa kaatamalla, on pakko myöntää, että vaikka kyse on pienestä asiasta, ensimmäinen ajatukseni ei ollut kiitollisuus eikä edes se, että mitä voin tästä oppia. Taisin tirauttaa pienen itkun. Inhimillistä. Aina ei voi olla joustava kuin kaisla myrskytuulessa.

Nämä ovat pieniä vastoinkäymisiä, mutta joskus sellaiset saavat omissa ajatuksissa valtavat mittasuhteet. 35-vuotisen elämäni aikana olen myös kohdannut toivottomaltakin tuntuvia haasteita, mutta ajan kanssa niistäkin on selvitty. Sellaisina hetkinä ei tosin tee mieli kiittää ketään eikä mitään, sitä tahtoo vain käpertyä itseensä ja ahdistua lisää.

Joskus on kuitenkin pakotettava itsensä uskomaan hyvään ja olemaan kiitollinen. Silloin on hyvä tehdä inventaariota siitä, mitä itsellä on. Hyvin voi aloittaa vaikka perusasioista: on terve, voi urheilla, on katto pään päällä ja ystäviä ympärillä. Kun on ollut omassa mittakaavassaan riittävän syvällä suossa, edellä mainitut asiat alkaa nähdä aivan eri näkökulmasta. Niitä ei pidä itsestäänselvyytenä. Ne ovat oikeasti merkittäviä. Ja kun alkaa arvostaa enemmän sitä mitä itsellä jo on, lisää myönteisiä asioita alkaa tapahtua.

Joskus kiitollisuutta ei tarvitse houkutella esiin, se tuntuu säteilevän sisältä omasta itsestä tuoden mielenrauhaa. Kiitollisuuden hetkellä kokee, että juuri näin on hyvä. Viikko sitten istuin juomassa aamukahvia parvekkeellamme ja kuuntelin lintujen laulua. Tunsin, että paremmin ei voisi olla. Olin onnellisimmillani. Juuri siinä hetkessä oli helppo tunnistaa kaikki se ympärillä oleva kauneus ja asioiden ihmeellisyys. Olin kiitollinen siitä, mitä itselläni on ja mitä ylipäänsä on. Olin kiitollinen aurinkoisesta ilmasta, läheisistä ympärillä, edellispäivän onnistuneesta työtehtävästä, lapsen naurusta, maukkaasta aamukahvista. Koin kiitollisuutta siitä, että saan olla olemassa osana tätä mahtavaa maailmankaikkeutta. Sellaisella hetkellä ei ole tarvetta mennä ja porskuttaa täysillä. Sitä hidastaa, tiedostaa ja todella näkee ja kokee kaiken ympärillä olevan.

Meillä on usein niin monta rautaa tulessa, että pysähtyminen ja kiitollisuuden harjoittaminen unohtuu. Se unohtuu silloinkin toisinaan, vaikka sitä on päättänyt treenata. Itse kirjaan silloin tällöin kiitollisuuden aiheita muistivihkoon. Pyrin myös illalla nukkumaan mennessäni käymään läpi päivän saldoa: mistä erityisesti olen kiitollinen ja mikä olisi voinut mennä toisin. Vaikka takana olisi epäonnen päivä, illalla rauhoittuessa huomaa ne pienet valonpilkahdukset, jotka päivän aikana jäivät huomiotta. Vaikka negatiiviseen on helpompi ja ehkä turvallisempikin tarttua, positiivisia asioita tapahtuu usein kuitenkin enemmän. Toki elämässä on todella stressaavia ajanjaksoja, mutta silloinkin kannattaa kirjata positiivisia asioita muistivihkoon. Erityisesti sellaisena haastavana hetkenä, oli kyse sitten läheisen kuolemasta, avioerosta, työpaikan menettämisestä, lemmikin sairastumisesta tai jostain kevyemmästä teemasta, kiitollisuuden harjoittamisella on hyötynsä. Se että on osannut aikaisemmin iloita pienistä asioista elämässä, antaa edes pienen toivon kipinän hetkeen, kun tilanne tuntuu mahdottomalta.

Ensi kerralla, kun ystäväsi kysyy sinulta, mitä sinulle kuuluu, ethän aloita keskustelua kertomalla asioista, jotka viime aikoina ovat menneet vikaan arjessasi. Yllätä hänet kertomalla asioista, joista olet kiitollinen ja jotka sujuvat. Ala tietoisesti huomioida päivän aikana tapahtuvia hyviä asioita. Sellaisia, jotka tekevät sinut iloiseksi, huolettomaksi ja saavat olosi turvalliseksi.

Kiitollisuus on tunnetila, ehkä jopa elämäntapa, eli paljon enemmän kuin sinänsä hyvin tärkeän kiitos-sanan ääneen lausuminen. Kun avaan silmäni ja oikeasti tunnustelen, mitä minulla on, huomaan, että elämässäni on paljon hyvää ja minulle sopivia asioita.

Löysin linkin takaa paljastuvan youtube-pätkän jo taannoin. Minulla on tapana palata australialaisen Nick Vujicin mahtavan positiivisuuden pariin aina silloin, kun oma arki tuntuu itsestä raskaalta. Jokaisella meistä on omat murheemme, jotka koskettavat juuri meitä ja niin sen kuuluu mennäkin. Silti on hyvä muistaa, että elämä on nyt. Eikä elämä ehkä olekaan niin vaikeaa, miltä se joskus voi tuntua. Itse pyrin muistamaan sen, ettei tämä hetki ole mikään kenraaliharjoitus. Tätä hetkeä en saa takaisin, en enää ikinä.

On olemassa vain yksi paikka, missä voimme olla onnellisia. Se on tässä ja nyt.

Siitä kiitollisena, iloista kesäkuuta toivottaen!

Kiitollinen voi olla vaikka kesäsateesta, merimaisemasta, tuulessa huojuvista puista.

Energian Ihme: Tietoisuus on energioissa, energia on tietoisuudessa.

Tietoisuus on oleellisessa roolissa energiahoidoissa.

Energiahoito on tietoinen tapahtuma, jossa paitsi hoitajan on antauduttava rooliinsa, myös hoidettavan olisi suhtauduttava siihen myönteisesti. Tietoisuus on etäisyydestä riippumaton yhdistävä tekijä, joka toimii uskomattomalla hienoudella ja älykkyydellä. Tai siis oikeastaan viisaudella, joka ylittää tavallisen ajattelun käsityskyvyn.

Mitä tietoisuus on?

Tietoisuudessa informaatio siirtyy viiveettä ja ilman välittäjäainetta ja juuri siksi sillä on valtaisa voima. Sillä ei ole paikkaa tai aikaa, se on energiaa, joka on kaikkialla. Tietoisuus on kokonaisuus, jossa on mukana kaikki. Ympäristömme, ravintomme, tunteemme, ajatuksemme ja valintamme. Ihan kaikki. Tietoisuuteen voidaan ottaa koskeutusta monella tavalla ja yksi näistä tavoista on energioiden aistiminen ja tulkitseminen.

Välitöntä välittämistä.

Jo muinaiset vedalaiset tietäjät tiesivät että tyhjyydessä on kaikki. Siksi muinaiset kulttuurit nojasivat vahvasti tähän universaalin, näkymättömän ja hiljaisen energian ymmärtämiseen. Hiljaisuudesta nousevat puhtaat ja aidot innovaatiot tai sanottaisiinko ennemminkin aito luovuus. Se luovuus, jolla maailma muuttuu ja suoranaisia teknologia- ja tietoisuushyppyjä tehdään. Nyt ei siis ole kysymys uuden käyttöjärjestelmän kehittämisestä vaan kokonaan uudesta olevaisuuden oivaltamisesta, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ei sen enempää eikä vähempää!

Mitä tiede sanoo?

Tiede tutkii tietoisuutta varsin intensiivisesti ja tämänhetkinen käsitys on että mielen, ajattelun, tunteiden ja itseasiassa kaiken olevaisen taustalla on yksi suurempi äly ja viisaus. Tämä merkittävä viisaus ohjaa sitä, mitä solujen, geenien ja DNA:n sekamelskasta syntyy ja juuri tämä ohjaava älykkyys on tietoisuutta. Tietoisuus vaikuttaa siihen mitkä DNA:n “bitit” kääntyvät päälle ja mitkä eivät. Se määrää kuka sairastuu mihinkin sairauteen ja mitä ominaisuuksia nousee vallitseviksi. Tämä viisaus on ulottuvillamme energioiden muodossa. Meidän pitää vain palauttaa energioiden ymmärtämisen ja hoitamisen taito hyppysiimme. Kirjaimellisesti. 🙂

Einsteinkin tiesi tämän.

Ihan yksiselitteisestä asiasta ei ole kysymys ja merkittäviä oivalluksia ovat tehneet mm. Michio Kaku, Deepak Chopra ja monet muut jo ennen heitä. Mm. Albert Einstein oli paitsi fyysikko, myös merkittävä tietoisuustieteilijä ja mystikko. Kaikki heistä ovat todenneet että aineen sisällä on valtavasti “tyhjää” ja juuri tämä tyhjä sisältää kaiken oleellisen. Siis todella oleellisen. Kaku peräänkuuluttaakin nykynuorisoa palauttamaan rohkeutensa tutkia universumia eri tasoilla sen sijaan että käyttävät aikansa sijoitusmarkkinoiden opetteluun. Tolkku ukko, sanon minä! Hän ymmärsi sen mikä oli ymmärretty jo tuhansia vuosia sitten. Juuri sen, mitä me jälleen kerran opettelemme.

Professorin ja opiskelijan väittely

Tässä ajatuksia herättävä tarina, joka on kiertänyt netissä vuodesta 2004, ja siitä on tullut suosittu ”urbaanilegenda”.

 

Professori : Sinä olet kristitty, eikö niin?

Opiskelija : Kyllä olen, sir.

Professori :  Uskotko siis JUMALAAN?

Opiskelija : Ehdottomasti, sir.

Professori : Onko JUMALA hyvä?

Opiskelija: Totta kai.

Professori :  Onko JUMALA voimakas?

Opiskelija: Kyllä.

Professori: Veljeni kuoli syöpään, vaikka hän rukoili JUMALAA parantamaan itsensä. Useimmat meistä haluavat auttaa sairaita ihmisiä, JUMALA ei halunnut. Mitenköhän JUMALA siis voisi olla hyvä? Hmm?

(Opiskelija oli hiljaa.)

Professori: Sinä et siis osaa vastata kysymykseeni? Aloitetaanpas alusta, nuori mies. Onko JUMALA hyvä?

Opiskelija: Kyllä.

Professori: Onko saatana hyvä?

Opiskelija: Ei.

Professori: Kuka saatanan on luonut?

Opiskelija: Mmm… JUMALA….

Professori: Aivan. Kerropa nuori mies sitten, onko pahuutta olemassa?

Opiskelija: Kyllä.

Professori: Pahuutta on kaikkialla, eikö niin? Ja JUMALA loi kaiken. Eikö niin?

Opiskelija: Kyllä.

Professori: No, kuka loi pahuuden?

(Opiskelija ei vastannut.)

Professori: No onko olemassa pahoinvointia, moraalittomuutta, vihaa, kamaluuksia? Eikö niin, että kaikki nämä kamalat asiat ovat tässä maailmassa?

Opiskelija: Kyllä, sir.

Professori: No, kuka ne loi?

(Opiskelija ei vastannut.)

Professori: Tiede sanoo, että on olemassa viisi aistia, joilla voidaan havaita ja havainnoida ympäröivää maailmaa. Kerropa nuori mies, oletko koskaan nähnyt JUMALAA?

Opiskelija: En ole, sir.

Professori: Kerrohan meille, oletko koskaan kuullut JUMALAASI?

Opiskelija: En ole, sir.

Professori: No oletko koskaan tuntenut, maistanut tai haistanut JUMALAASI? Onko sinulla ollut mitään aistihavaintoja JUMALASTA?

Opiskelija: Ei ole, sir. Ei ole.

Professori: Ja vieläkin sinä uskot JUMALAAN?

Opiskelija: Kyllä.

Professori: Kaikki tieteen haarat sanovat, että JUMALAA ei ole olemassa. Mitä siihen sanot nuori mies?

Opiskelija: En mitään. Minulla on vain minun uskoni.

Professori: Kyllä, usko. Ja se juuri on tieteessä ongelma.

Opiskelija: Professori, eikö niin, että on olemassa sellainen asia kuin lämpö?

Professori: Kyllä.

Opiskelija: Ja on olemassa kylmyys?

Professori: Kyllä?

Opiskelija: Ei, sir. Ei ole.

(Tämä käänne sai luennoitsijan hiljaiseksi.)

Opiskelija: Sir, sinulla voi olla paljon lämpöä, ja vielä lisää lämpöä, superlämpöä, mega lämpöä, valkoista lämpöä, vähän lämpöä tai ei ollenkaan lämpöä. Mutta meillä ei ole mitään “kylmää”. Me voimme mennä 458 astetta nollan alapuolelle – mikä ei ole lämpöä – mutta pidemmälle emme voi mennä. Ei ole sellaista asiaa kuin kylmyys. Kylmyys on vain sana, jota käytämme kuvaamaan lämmön puuttumista. Me emme voi mitata kylmyyttä. Lämpö on energiaa. Kylmyys ei ole lämmön vastakohta, sir, vaan sen puuttumista.

(Luennoitsija oli aivan hiljaa.)

Opiskelija: No entäpä pimeys, professori? Onko pimeyttä olemassa?

Professori: Kyllä. Mikä olisi yö ilman pimeyttä?

Opiskelija: Taas olette väärässä, sir. Pimeys on jonkin puuttumista. Sinulla voi olla vähän valoa, valoa, kirkasta valoa, säihkyvää valoa. Mutta jos sinulla ei ole valoa, sinulla ei ole mitään, ja tätä kutsumme pimeydeksi. Eikö niin? Todellisuudessa pimeyttä ei ole. Jos olisi, pystyisimme muuttamaan pimeää pimeämmäksi, eikö niin?

Professori: Mikä on siis pointtisi nuori mies?

Opiskelija: Sir, pointtini on, että filosofinen perusteesi on virheellinen.

Professori: Virheellinen? Kuinka niin, voitko selittää?

Opiskelija: Sir, työskentelette kaksijakoisuuden maailmassa. Sanotte, että on elämä ja on kuolema, on hyvä JUMALA ja on paha JUMALA. Näette JUMALAN jonakin rajallisena, jonakin, jonka voimme mitata. Sir, tiede ei voi edes selittää ajatusta. Tiede kyllä käyttää sähköä ja vetovoimaa, mutta ei ole nähnyt eikä ymmärtänyt kumpaakaan. Kun kuolema nähdään elämän vastakohtana, ei ole huomioitu sitä faktaa, että kuolemaa ei voi olla olemassa, se ei ole mikään olemassa oleva asia. Kuolema ei ole elämän vastakohta: se on vain elämän poissaoloa. Kerrohan professori, opetatko oppilaillesi heidän kehittyneen apinasta?

Professori: Jos tarkoitat luonnollista evoluutioprosessia, niin kyllä, tietysti opetan.

Opiskelija: Oletko koskaan nähnyt evoluutiota omilla silmilläsi?

(Professori pudisteli päätään hymyillen, alkaen käsittää mihin väite johtaisi.)

Opiskelija: Jos kukaan ei ole koskaan nähnyt evoluutioprosessia käynnissä eikä voi edes todistaa, että sellainen olisi käynnissä, niin opetatteko te sitten mielipidettänne? Ettekö te olekaan tiedemies vaan saarnaaja?

(Luokka oli sekasorrossa.)

Opiskelija: Onko luokassa ketään joka on nähnyt professorin aivot?

(Luokka puhkesi nauramaan.)

Opiskelija: Onko täällä ketään joka on edes kuullut professorin aivoja, tuntenut, koskettanut tai haistanut niitä? Kukaan ei näytä tehneen niin. Niinpä vakiintuneeseen empiiriseen, toistettavuuteen ja näyttöihin perustuvaan tieteelliseen käytäntöön nojaten, tiede sanoo, ettei teillä ole aivoja, sir. Kaikella kunnioituksella, sir, kuinka me voimme luottaa luentoihinne, sir?

(Luokka oli hiljaa. Professori tuijotti opiskelijaa kasvot jähmettyneinä.)

Professori: Luulen, että sinun täytyy vain uskoa siihen.

Opiskelija: Sitä se on sir, täsmälleen! Yhteys ihmisen ja JUMALAN välillä on Usko. Se pitää kaiken elävänä ja liikkeessä.

P.S. Muuten, kertomuksen opiskelija oli nimeltään Einstein.

Laaja kulma: Hidastamisen nopeus

Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän ”pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.

Hidastamisteema ui elämääni hieman vastahakoisesti kuutisen vuotta sitten. Olin väsynyt, keho ja mieli oireilivat ja lähes ainoa asia, mikä tuntui ongelmattomalta, oli joogaaminen.

Aluksi luulin, että nyt minun täytyy kävellä hitaammin, syödä hitaammin ja jaksaa hengitellä paikoillaan tuntitolkulla. Se tarkoittaisi, että olen läsnä. Tätä yritin ja yrittämiseltä se tuntuikin. Ja jos jotain yrittämällä yrittää, ei se ole palauttavaa toimintaa. Lisäksi syyllistin itseäni siitä, etten oikein osaa hidastaa.

Hidastaminen tarkoittikin minulle ihan ensin sitä, etten kuunnellut itseäni ja luonnollista nopeaa tempoani. En osannut kunnioittaa sitä, että olen pikalukija, tunnin työkokous tuntuu pitkältä ja kun jokin ajatus tulee, haluan kirjoittaa siitä heti. Vapaa-ajalla lepäsin pakolla, vaikka asioiden tekeminen olisi ollut rentouttavampaa.

Vasta vuosien jälkeen olen oivaltanut, että voin edelleen tehdä ihan kaikkea niin nopeasti kuin ennenkin. Nopeus on luonnollinen tapani olla ja tehdä. Sen sijaan hidastaminen tarkoittaa minulle erilaista asennetta: Teen vähemmän ja eri tavoin. Olen vähentänyt asioiden suunnittelua dramaattisesti. Sen vähän teen omalla nopealla tahdillani, ja aikaa jää olemiselle tai spontaanille tekemiselle. Vain näin nopea levoton mieleni ja kehoni jaksavat.

Äitiys opetti myös paljon hidastamistapoja. Jos ei jaksa, niin tehdään vain ihan pakollinen. Ihan pakollinen on ruoka ja lepo – ei ulkoilu, ei ystävien tapaaminen eikä siivous. Lapsille ei tarvitse rakentaa täydellisiä päiviä. Hekin oppivat riittävään jo pienestä.

Lisäksi olen sanonut jäähyväiset hienosäädölle. Tämä tarkoittaa sitä, että viimeinen silaus jää tekemättä. Keskinkertainen on hyvä. Se saattaa harmittaa, ettei parempaa nyt tule, mutta harmitukseen tottuu.

Jotenkin luulen, että hidastamisteema on erityisen suosittu nopeilla ihmisillä. Hitaammat omaavat tämän taidon jo muutenkin. Mutta hidastamisen ydin on myös siinä, että nopeat saavat olla nopeita ja hidastaa voi omalla nopeudella tai eri tavoin.

Olen edelleen se, joka on saanut hommat valmiiksi kuin muut vasta aloittavat. En edelleenkään jaksa odottaa, kun tyttäreni napittaa villatakkia. Kun katson kaunista maisemaa, totean aika pian, että nähty, voidaan mennä. Töissä olen kopiokoneelle juoksija. Olkoon näin. Voin luopua paljosta muusta, mutta en nopeudestani.

Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image