Olemme usein oppineet pärjäämään vähän itseksemme
Kun olemme jollakin tavalla jääneet yksin tunteidemme kanssa lapsina, emme ole oppineet puhumaan kovin hyvin tunteistamme, tarpeistamme ja rajoistamme. Niin on käynyt suurelle osalle meistä suomalaisista nyt elossa olevista.
Se EI tarkoita, että lapsuus olisi ollut huono tai ettei meitä olisi rakastettu. Mutta se tarkoittaa, että suurin osa meistä on turvattomasti kiintynyt. Puhuminen on usein vähän vaikeaa tai kommunikeeraustapamme kumpuavat pelon kautta ja tuovat tahatonta yhteydettömyyttä ja turvattomuutta suhteisiimme, vaikka kaikkein eniten haluaisimme tietenkin oikeasti lähelle.
Tunnistamme aika hyvin puhumattomuuden kulttuurin ja haavat lapsuudenperheissämme. Ne eivät ole kenenkään tahallaan aiheuttamia vaan kumpuavat kollektiivisista traumoista ja sukupolvelta toiselle periytyneissä malleissa. Alla on turvattomuutta ja häpeää. Ei saanut olla kiukkuinen tai piti olla reipas tyttö tai poika. Itku pitkästä ilosta!
Kärsimme puhumattomuudesta tai siitä, ettemme puhu kovin rakentavasti vaan nalkutamme, jankkaamme, syytämme, kritisoimme ja riitelemme pikemminkin kuin avaamme haavoittuvaisesti sisäisyyttämme. Usein luulemme olevamme kelpaamattomia, vaikka suhteemme ovat vähän turvattomia.
Suuri syy, miksi nielemme tunteitamme, tarpeitamme ja rajojamme ja miellyttämme, on yksinjäämisen pelko. Se eheytyy, kun uskaltaa puhua. Yksinpärjäämisestä ja puhumattomuudesta tie yhteyteen on alkaa opetella avautumista ja toisaalta tunnistaa omaa, yhteyttä torppaavaa toimintaansa.
Yhteyttä ei myöskään rakenna se, että teemme kaiken duunin muiden puolesta ja yritämme kovasti puhua ja selvittää asioita sellaisen kanssa, joka ei sitä itse valitse. Toimimaton mallimme saattaa olla myös sellainen, että teemme suhteissa kaiken emotionaalisen duunin, avaudumme ja rajaamme vastuullisesti mutta emme suojaa itseämme tilanteilta, jotka aina kuluttavat voimaamme. Loputtomasti ei kannata vääntää siellä, missä ei voi tulla kuulluksi. Yksinjäämisen haava eheytyy myös, kun oppii rajaamaan pois tilanteita tai ihmisiä, jotka eivät itse kuuntele tai tarjoa tasavertaisuutta.
Yksinjäämisen pelko on usein pahimpia mörköjämme
Omakin kokemukseni on ollut, että kun olen oppinut konfliktitaitoja ja uskaltanut rajata, olen nähnyt selkeästi, keiden kanssa voidaan kasvaa yhdessä ja keiden kanssa ollaan liian eri sivuilla. En suostu enää olemaan toisille aikuisille yksityiselämässäni tunnekannattelija tai pään silittelijä, tai antamaan enemmän kuin saan. Kun olen rajannut ja pyytänyt suoraan tasavertaisuutta ja tarvitsemaani, ne ihmiset jotka eivät halua minua sellaisena kuin olen, vaan minulta jotain, ovat saaneet hepulin. Aina on ihmisiä, jotka haluavat meidät helppoina ja rajattomina. Minulle se ei ole enää ystävyyttä eikä läheisyyttä. Olen oppinut itsearvostusta uskaltamalla kohdata yksinjäämisen pelon. Mieluummin hengaan yksin kuin seurassa, joka vie voimiani tai ei anna yhtä paljon kuin ottaa, tai jossa jään jollain tapaa yksin.
Minulla on vain vähän tosi läheisiä ihmisiä, mutta heidän kanssaan rakkaus on tasavertaista ja hyvää. Uskon, että myös sielunkumppanini on ”mahtunut” elämääni energeettisesti juuri siksi, että olen raivannut pöydän ihmisistä, joista pidän ja joiden kanssa on paljon hyvää, mutta jotka eivät ole ottaneet täyttä vastuuta omista tunteistaan. Olen ollut asiassa aika ehdoton ja tarkka, koska kunnioitan resurssejani ja kaikkea tekemääni sisäistä työtä, enkä halua enää hassata sitä suhteissa jotka eivät anna samalla mitalla takaisin.
Kun uskallamme alkaa puhumaan ja harjoittelemaan rajaamista, tuo pelko / haava / trauma alkaa oikeasti eheytyä ja ihmissuhteemme parantua. Se tarkoittaa, että uskallamme kohdata pelkojamme jotka heräävät kun rajaamme emmekä enää miellytä, tai kun pyydämme suoraan emmekä salaisesti toivo, odota tai oleta. Oma voima pitää ottaa haltuun itse ja juuri vastuullinen kommunikaatio sydänvoimauttaa meitä.
Silloin alkaa huomata, ettei menettämistä tai yksinjäämistä tarvitsekaan pelätä niin paljon. Jos vihdoin rajaat ja alat pyytää vastavuoroisuutta suhteissa, joissa sinä annat enemmän ja toinen ottaa nokkiinsa, hoksaat surusta ja menetyksestä huolimatta että kenties onkin parempi näin. Rajaamalla ja pyytämällä teet elämääsi tilaa ihmisille ja suhteille, jotka mätsäävät kasvuusi. Ei tarvitse enää pienentää itseään, jotta kuuluisi joukkoon eikä menettäisi ketään. Saat kasvaa enemmän siivillesi ja kohdata myös heitä, joiden kanssa saat vapaasti jakaa sisintäsi.
Kuva: Unsplash
Voimauttavat kurssini, terapeuttisen valmennukseni ja parityöskentelyn löydät TÄÄLTÄ.
