Olen Juliska Haapanen-Kallio, ikuinen taivaanrannan maalari varpaat savessa itseään ja ihmisyyttä etsimässä. Opetellut sekä luopumista että hyväksyntää, kuitannut monet kivut naurulla. Kohtaaminen hetkessä, yhdessä nauraminen, itkeminen ja joskus kiroaminen ovat sekä voima että elämän suola. Vahvasti elän todeksi, että kun tässä maailmassa huutaa apua, jostain löytyy se, joka juuri siinä kohdassa auttaa. Kokemusasiantuntiutta eläinlääkäriyden lisäksi äitiydestä, biologisesta lapsettomuudesta, ADHD:sta, häpeästä, vaihdevuosista, pitkästä parisuhteesta, kropasta joka pettää ja päästä joka brakaa.
Lapsesta asti on selvää, että olet vääränlainen, yleensä liikaa ja liikaa kaikkea. Jos ihan pienenä vielä voitkin höpöttää ja liikkua lakkaamatta, iskee totuus vastaan viimeistään peruskoulussa.
Helmi- tai Wilma-viestiä pukkaa vanhemmille, että kun taaskaan se teidän lapsenne ei pysynyt paikallaan, kun hälytyssireenin ääni kuului kadulta. Taas häiriköi tunnilla. Me olemme täällä koulussa koittaneet ymmärtää ja antaneet luvan käydä teroittamassa kynää, kun on tarve liikkua, ja nyt se teidän lapsenne teroittelee kaikkien kynät joka tunnin aikana. Jälki-istuntoa, huolestuneita keskusteluja, lääkärikäyntejä, psykologikäyntejä, lääkitystä tai ainakin keskustelua siitä.
Vääränlaisuuden kokemus tarttuu pieneen ihmiseen
Mitäpä pieni ihminen tämän kaaoksen keskellä voi? Jos ainoa, mikä kiinnostaa, ovat dinosaurukset, rumpujen soitto, parkour ja mikä milloinkin? Tavallisin vaihtoehto on ruveta kiltiksi.
Pinnistellä ja ponnistella, koittaa kaikin tavoin olla mieliksi ja yrittää. Yrittää ja yrittää vielä vähän lisää. Pienentää ja pienentää itseään. Oppia puhumaan itselleen rumasti, todella rumasti. Tämä kiltteys, ylisuorittaminen ja itsensä vääränlaiseksi kokeminen sitten tarttuvat minuuteen niin, ettei sitä aikuisena enää edes tiedä, kuka on.
Toinen vaihtoehto on seistä nyrkki pystyssä, pitää puolensa, saada aina vain lisää ja pahempia moitteita. Sinusta tulee vapaata riistaa. Kun opettaja ei tykkää, on se merkki koko kouluyhteisölle, että tätä saa ja melkeinpä pitää kiusata, rääkätä, sulkea ulkopuolelle. Tästä rääkistä kukaan ei selviä vaurioitumatta ja tilannetta pahentaa, että kotoa viesti on väsyneiltä vanhemmilta sama, etkö sinä nyt vaan voisi käyttäytyä?
Aidoilla kehuilla on mittaamaton arvo
Kaikille lapsille on tärkeää saada aitoja kehuja. Erityisen tärkeää se on kuitenkin lapsille, jotka eivät kehuja paljoa saa, vaan moitteita ja painostusta sitä enemmän. Lapsen kanssa täytyisi etsiä se tekeminen, johon lapsi luontaisesti keskittyy ja pääsee flow-tilaan. Tästä asiasta kiittäminen on aitoa ja lapsi kyllä tietää sen.
Falski kehu siksi, että lasta kuuluu kehua, on joko yhtä tyhjän kanssa tai pahentaa vielä huonouden kokemusta. Aidolla kiitoksella saa vahvistettua koko pienen ihmisen minäkuvaa ja kykenevyyden kokemusta. Parhaimmillaan tämä kykenevyyden kokemus auttaa myös niissä asioissa, joihin keskittyminen on vaikeampaa.
Tämä vääränlaiseksi itsensä kokeminen jatkuu aikuisuuteen. Hyväksynnän ja kehun tarve on valtaisa. Se ei tarkoita taputuksia ja glooriaa, tai ainakaan kaikille ja pelkästään, vaan esimerkiksi sitä, että puoliso hymyilee hyväksyvästi sinun muiden mielestä aivan liian äänekkäälle ja räkäiselle naurullesi.
Se välittää tärkeän viestin: minä riitän ja minä olen hyvä.
