”Jos kuuntelisin kehoani, söisin pelkästään sipsejä ja karkkeja enkä liikkuisi sohvalta minnekään.” Näin totesi eräs valmennettavani vuosia sitten. Kehon kuuntelusta puhutaan nykyään entistä enemmän, mutta usein jää epäselväksi, mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan ja mihin se perustuu.
Tässä kolme näkökulmaa, jotka auttavat avaamaan, mistä kehon kuuntelussa on kyse:
1. Aistit ovat avain kehon sisäiseen kieleen
Kehon kuuntelu ei tarkoita hetken mielihalujen mukaan toimimista tai mystistä mututuntumaa, vaan omaa kehoa on mahdollista oppia ymmärtämään kehoaistin avulla. Näkö-, kuulo-, haju-, maku- ja tuntoaistimme lisäksi jokaiselle meistä on niin kutsuttu kuudes aisti, jota kutsutaan myös kehoaistiksi tai ”sisäiseksi tuntemukseksi”.
Kehoaisti (interoseptio) perustuu kehon sisältä välittyviin hermoimpulsseihin. Sen avulla voimme aistia muun muassa sydämen sykkeen, hengityksen liikkeen, nälän, kivun, sisäisen lämmön tai viileyden sekä perustavanlaatuiset tunteet, kuten pelon, rauhan tai ”perhoset” vatsanpohjassa. Kehoaistimme pitää sisällään myös asento- ja liikeaistin (proprioseption), joka välittää tietoa kehomme suhteesta tilaan ja liikkeeseen, ja perustuu lihasten, jänteiden ja nivelten aistinsolujen välittämään tietoon kehon tilasta. Tämän sisäisen aistimme avulla voimme esimerkiksi tuntea, miten jalkapohjamme juurtuvat tukevasti maata vasten, ja tietää, missä asennossa vaikkapa selkärankamme on ilman, että katsomme itseämme peilistä.
Kehoaisti on niin perustavanlaatuinen osa ihmisenä olemisen kokemusta, että se otetaan helposti itsestäänselvyytenä. Toiset meistä ovat luonnostaan herkempiä aistimaan kehollisia tuntemuksiaan. Kehotietoisuutta voi kuitenkin harjoittaa ja se on usein merkittävä keino omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamiseen sekä itsetuntemuksen syventämiseen. Sen sijaan liika sisäisiin aistimuksiin keskittyminen voi olla terveydelle jopa haitallista eikä jokaista sisäistä rapsahdusta ole tarkoituskaan noteerata.
2. Kehoviestien tulkitseminen vaatii itsereflektiota
On yksi asia virittäytyä keholliselle taajuudelle ja oppia havainnoimaan sisäisiä tuntemuksiaan. Toinen, kenties se haastavampi osuus, on ymmärtää, mitä keholliset tuntemukset viestivät. Tähän ei ole yhtä oikeaa manuaalia ja usein kehoviestien tulkitseminen vaatii itsereflektion lisäksi itsemyötätuntoa – aitoa halua ymmärtää itseään ja toimia itsensä parhaaksi.
Kanadalainen somaattisen psykologian professori Rae Johnson kutsuu kykyä kuunnella ja tulkita kehon sisäisiä viestejä somaattiseksi lukutaidoksi. Johnsonin mukaan samalla tavoin kuin lukutaito voidaan ymmärtää kykynä tulkita, arvioida ja käyttää hyödykseen kirjallisessa muodossa olevaa tietoa, somaattinen lukutaito on kykyä ymmärtää kehomme sanatonta, aistillista informaatiota.
Kotona kehossa -kirjassamme kuvaamme Emmin kanssa, miten opettelimme kuuntelemaan ja tulkitsemaan kehomme viestejä yrityksen ja erehdyn kautta. Kirjassa kerron esimerkiksi, miten itselläni oli nuorempana taipumus nollata stressiä treenaamalla. Kun oloni oli levoton kuormittavan päivän jälkeen, lähdin tekemään kovan sali- ja juoksutreenin. Vaikka oloni helpotti hetkeksi, pitkässä juoksussa kehoni ei enää palautunut ja aloin kärsiä vakavammista kuormitusoireista. Vasta loukkaantumisen jälkeen opettelin tunnistamaan, mitä tuo ”levoton” olo oikeastaan minulle kertoi ja ymmärsin, että se oli hermostoni keino viestiä, että olin aktiivisen palautumisen tarpeessa. Pelkän kehotuntemusten noteeraamisen (”oloni on levoton”) ja niihin reagoimisen (”nollaan pääni treenillä”) sijaan kyse on enemmänkin perimmäisten tarpeiden tunnistamisesta sekä myötätuntoisesta keskustelusta itsensä kanssa.
Samalla tavoin kuin joskus ymmärrämme väärin lukemamme, saatamme myös tulkita kehomme viestejä väärin. Tähän voi olla monia syitä ja yksi niistä on ylikuormitus, joka tekee kehon viestien tulkinnasta usein monimutkaisempaa.
3. Keskeinen osa oman kehon kuuntelua on hermostollisten vireystilojen tunnistaminen
Kuten yllä jakamani treeniesimerkkini havainnollistaa, yksi keho kuuntelun keskeinen osa-alue on oppia tunnistamaan oma hermostollinen vireystilansa. Kun ymmärrämme, mitä erilaisista vireystiloista kumpuavat tuntemukset tarkoittavat, pystymme auttamaan itseämme muun muassa rauhoittumaan, palautumaan ja toimimaan rakentavasti haastavissakin vuorovaikutustilanteissa.
Stephen Porgesin kehittämän polyvagaaliteorian mukaan vireystilat voi jakaa karkeasti kolmeen: optimaaliseen sekä yli- ja alivireystilaan riippuen siitä, mikä hermostomme osa on aktiivisimmillaan. Optimaalinen vireystilamme on silloin, kun autonomisen hermostomme parasympaattinen osa (*tarkemmin ottaen vagushermon etummainen haara) on aktiivinen. Tällöin tunnemme olevamme läsnä, turvassa ja rennon valppaita.
Niin sanotun sympaattisen ”stressihermoston” aktivoituessa kehossamme käynnistyy taistele-pakene -tila, jolloin läsnäolon kykymme heikentyy ja siirrymme stressistä tuttuun ylivireyteen. Kun ylikierrostila jatkuu liian pitkään tai kun kohtaamme voimakkaan tai uhkaavan stressitilanteen, ylivireystila kääntyy alavireisyydeksi, jolloin olomme on usein turtunut, väsynyt, apaattinen ja aikaan saamaton.
Yli-, ali- ja optimaalisen vireystilaan liittyvien kehollisten viestien tiedostaminen on ensimmäinen askel hermostolliseen itsesäätelyyn. Itselleni erilaiset hermostoa rauhoittavat ja säätelevät harjoitteet ovat olleet kenties tärkein oppi paranemisen polulla. Vireystilojen tunnistaminen auttaa usein ymmärtämään myös muita kehollisia kokemuksiamme kuten erityisherkkyyttä, ADHD:n vaikutusta hermostoon (jälkimmäiseen liittyen kannattaa tutustua Karita Palomäen kirjaan Kuhiseva mieli – nainen ja ADHD) tai traumaperäisen stressin oireita.
Keho- ja traumatietoisuus kulkevat usein käsi kädessä. Keho kantaa elämän edestä elettyjä kokemuksia. Siksi oman kehon kuuntelu tuo usein tullessaan yhä syvempiä kerroksia. Jossain vaiheessa matkaa saattaa tarvita myös ammattilaisen apua.
*Parasympaattisen hermoston tärkein ja pisin hermo on nimeltään vagus- eli kiertäjähermo. Polyvagaaliteorian mukaan vagushermo jakautuu kahteen haaraan: takimmaiseen (dorsaaliseen) ja etummaiseen (ventraaliseen). Etummainen vagushaara huolehtii rauhoittumisesta. Kun olemme enimmäkseen etummaisen vagushaaran aktiivisuudessa, vireystilamme on optimaalinen, koemme olevamme läsnä, turvassa ja rennon valppaita. Uhkaavassa stressitilanteessa aktivoituu sympaattisen hermoston lisäksi myös vagushermon takimmainen haara, joka saa aikaan jähmettymisreaktion.
Lähteet:
Johnson, Rae: Embodied Social Justice (Routledge 2018)
Jussila, Susanna & Ohraniemi, Emmi: Kotona kehossa (Otava 2021)
Palomäki, Karita: Kuhiseva mieli – nainen ja ADHD (Bazaar 2024)
Pessi, Lyyra & Parviainen, Tiina: Mitä sydän näkee? : katsaus interoseption merkitykseen ihmisen tiedonkäsittelylle ja hyvinvoinnille. Psykologia 54(5), 323-341.
Porges, Steven: The Polyvagal Theory. Neurophysiological Foundations of Emotions, Attachment, Communication and Self-Regulation. (W.W. Norton & Company 2011)
