Kaikki sen tietävät ja sinut tuntevat. Olet se alati hymyilevä positiivisuuden perikuva. Aina aulis auttamaan ja herkkä kantamaan muiden kuormat. Sosiaalisessa mediassa kadehdittu ja arjen ulkoisten tekijöiden vuoksi ihailtu.
Vähänpä he tietävät.
Sillä se myllerrys, joka sisälläsi myrskyää, ei heijastu kasvoillasi tai kuulu puheessasi. Ei ainakaan heille, kenellä ei ole kykyä katsoa ja kuunnella sisäänpäin.
Kotiin tullessasi, kun suljet ulko-oven perässäsi, seinät ovat valmiit taas kaatumaan päällesi ja murtamaan sinut.
Kun uusi aamu koittaa, tiedät oravanpyörän jatkuvan.
Maalaat hymyn kasvoillesi ja suuntaat ihmisten ilmoille.
Kohtuuttomuudet kannattaa pilkkoa paloiksi
Kun elämä tarjoilee kohtuuttomuuksia, on suuri houkutus yrittää niellä ne kerralla ja kokonaan.
Tukehtumisvaara on välitön.
Kokonaisen köntin sijaan, malta pilkkoa haasteet ja kuopat pienempiin osiin, kohtuullisimmiksi paloiksi.
Kun selkärangan mutterille vääntävää kuormaa siintää silmiin kantamattomiin, kannattaa katse tarkentaa lähelle.
Ei, mitä vielä joskus ja jonain päivänä.
Ennemminkin, mitä juuri tässä ja nyt.
Tämä siksi, että vaikka mikä olisi ja mitä tulisi, tärkeintä on, että sinä jaksat.
Puhuminen kannattaa aina
“Puhu muille ihmisille” on kehotuksena raskas ja jopa ärsyttävä. Kukapa ei niin tekisi, jos se olisi helppoa. Varsikin meidän miesten kohdalla vedotaan siihen, ettei kulttuuri ole opettanut avoimuuteen. Siihen, että vaikeista tunteista puhuttaisiin ääneen.
Tokkopa on niin sukupuolisidonnaista mitä väittävät.
Miltä sinusta tuntuisi, jos itsellesi hieman etäisempi henkilö (esimerkiksi työkaverisi tai tuttava harrastuksen parista) lähestyisi sinua ja haluaisi uskoutua jostain itselleen tärkeästä asiasta?
Uskallan väittää, että mitä luultavimmin kokisit asemasi etuoikeutetuksi. Haluaisit olla läsnä ja kuunnella tarkasti, mitä tuolla henkilöllä on sinulle sanottavana. Olla hänelle avuksi, jos ei muuten, niin ihan vaan olemalla siinä vieressä.
Jos asetelman kääntää toisinpäin, huomaatko muuttuvasi aremmaksi?
Mitä jos sinä olisitkin se, kuka lähestyisi vieraampaa henkilöä omien murheittesi kanssa?
Näin päin ajateltuna se on vaikeampaa. Et kenties haluaisi kuormittaa toista henkilöä tunteillasi tai ajatuksillasi. Voi myös tuntua siltä, etteivät omat murheet ole tarpeeksi painavia, että niitä haluaisi sanoittaa ääneen.
Mutta kun yksityisen tuo julkiseksi, siitä tulee yhteistä.
Uskalla tuoda sisimpäsi julki. Se ei tarkoita kaikkien asioiden oksentamista raakana tai someen vuodatettua sosiaalipornoa vaan sitä, että lakkaat piilottamasta niitä puolia ihmisyydestäsi, jotka selvästi tukkivat kykysi hengittää vapaasti.
Mitään ei tarvitse tehdä kerrallaan. Askel kerrallaan on käypä kehotus tässäkin.
Lupaan sinulle, että kun muut ympärilläsi tulevat edes rahtusen tietoisemmaksi siitä taistelusta mitä sisälläsi käyt, saat huomata, ettet ole yksin vaan osa kollektiivia, jossa useimmat tunnistavat taistelusi ja ovat valmiita seisomaan rinnallasi.
Sillä ihminen tunnistaa ihmisen.
Harri-Pekka Pietikäisen uutuuskirja Tunne pelkosi, vapaudu elämään tarjoaa vertaistukea sisimpien pelkojen tunnistamiseen ja siihen, miten peloista ja niiden aiheuttamasta häpeästä voi selviytyä. Katso kirja täältä.
