”Kun saan sinut, olen iloinen; kun en saa sinua, en ole onneton”, kirjoittaa Anthony de Mello teoksessaan Uudistuminen.
Olen ollut epävarma nuori poika, toisinaan olen sitä vieläkin. Muistan monet kerrat, jolloin aiemmissa parisuhteissani olen pyrkinyt saavuttamaan turvallisuuden tunteen kumppanini kustannuksella. Milloin olen vaatinut häntä tulemaan juhlista aiemmin kotiin, etten huolestuisi, milloin taas inttänyt yksityiskohtia menneisyydestä, jotta voisin kokea selustani varmistetuksi.
Tällaisina hetkinä en ole juurikaan kommunikoinut siitä käsin, miltä minusta itsestäni tuntuu. Sitäkin enemmän olen vastuuttanut toista ihmistä omista peloistani.
Houkutus tuunata rakkautta ja sen kohdetta on toisinaan suuri. Ladella salakavalasti listoja ja ehtoja, kohdistaa odotuksia. Yleensä ennemmin toiseen osapuoleen kuin itseeni.
Rakkausavioliiton lyhyt historia
Tehdään nopea katsaus modernin rakkausavioliiton historiaan. Mokomat yleistyivät keskiluokkaisten parissa vasta 1700-luvulla, jota aiemmin liitot solmittiin hyvin järkiperäisin syin. Kun palkallista työtä ei vielä liiemmin ollut, nousi sukujen perintö arvoon arvaamattomaan. Hyvillä naimakaupoilla varmistettiin, että varakkuus säilyi perheillä tai liikkui haluttuun suuntaan.
Romanttista.
Talouden rakenteiden muuttuessa, ihmisten vapaa-aika lisääntyi, jonka myötä syntyi uudenlaista toimettomuutta ja elämästä tuli enemmän henkilökohtaista. Tämä päti myös avioliittoon, josta kasvoi niin ikään henkilökohtainen valinta.
Tänä päivänä, yli kolmesataa vuotta myöhemmin, avioliittoa ja yleistä romanttista rakkauskäsitystämme on myllerretty lukuisat eri kerrat. 2020-luvulla ihmisiä kannustetaan vapauteen ja itsenäisyyteen.
Valitettavan usein, varsinkin parisuhteissa, tämä vapautuminen tapahtuu toisen ihmisen kustannuksella.
Odotamme, että toinen ihminen antaa meille kaiken sen, mitä emme ole tottuneet saamaan itse itseltämme. Ja kun hän ei sitä tee (kuinka voisikaan?), alamme epäillä, onko kyseessä sittenkään kohtalon sanelema sielujen sympatia.
Jos huoneessa ei ole valot päällä, on mukava katsella ikkunasta ulos. Tällöin ei tarvitse huomioida sitä, missä kunnossa oma huusholli lepää.
Toinen ihminen on peili, johon suostun tai en suostu katsomaan
Kirjailija Antti Rönkä sanoittaa tuntemuksiaan kirjassa Silloin tällöin onnellinen. Hän toteaa huomanneensa osaavansa tehdä hyvän ensivaikutelman:
”Osaan tulkita ilmeitä ja äänenpainoja, mukautua niihin, kysyä oikeita asioita ja sanoa mielipiteitä, joita muut haluavat kuulla. Mutta se on pelkkää näytelmää. Kun suhde toiseen syvenee, suojakuoreni kuluu pois ja joudun lopulta kosketuksiin todellisen minuuteni kanssa. Silloin alan epäillä itseäni. Sitä, kuka olen ja mitä haluan. Pelkään etten millään voi olla riittävä ja että voin menettää kaiken milloin tahansa.”
Antti, I feel you! 💚
Toinen ihminen näyttää meille usein jotain sellaista itsestämme, jota emme ole aiemmin halunneet tai osanneet nähdä. Hän on peili, johon joko suostun tai en suostu katsomaan. Jos en, on todennäköistä, että löydän edestäni kerta toisensa jälkeen uuden mutta saman ihmisen. Ulkomuoto saattaa muuttua, mutta mukana kulkevat samat tutut piirteet, jotka laukaisevat pelon ja epävarmuuden.
Pahimmillaan ripustaudumme ajatukseen, jossa toivomme että kumppanimme rakastaisi meitä luovuttamalla oman voimansa, jonka myötä myös itse tekisimme tavoin. Siinä sitten olisimme, kaksi keskenämme onnetonta ihmistä, joilla onneksi on toinen toisemme.
Rakkauden pelko saa voimaa ripustautumisesta
Paradoksaalisesti pelätessämme toisen ihmisen menettämisestä, kavahdamme myös rakkautta. Se kun saa kaiken virtansa vapaudesta.
Tommy Hellsten kiteyttää asian kauniisti kirjassa Virtahepo makuuhuoneessa:
”Sielu on täysin vapaa rakkauden edessä. Se on niin vapaa, että sillä on oikeus jopa olla ottamatta vastaan tuota rakkautta. Rakkaus nimittäin kunnioittaa rakkautensa kohdetta niin paljon, ettei se pakota itseään kehenkään.”
Olen havahtunut viime vuosina toistuvaan kuvioon, jossa ihastuessani toiseen ihmiseen, annan aluksi parhaiden puolieni loistaa. Sitä ei tarvitse puristaa, hekuma on luonnollinen. Jos ihastus on ollut vastavuoroista ja syventynyt, on esiin noussut kutkuttava houkutus takertua tuohon uuteen ihanaan ihmiseen.
Ikään kuin antaa onneni avaimet hänelle.
Tähän on silti myös vastine. Ripustautumisen sijaan voin tällaisina hetkinä kääntyä entistä vahvemmin omaan voimaani. Nauttia rakkauden nostattamasta onnellisuuden tunteesta, mutta omistaa se kaikki itse.
Jos ajattelemme, että joku toinen ihminen (tai elämäntilanne) voi korjata kaipuun tai aiemmin kokemamme kärsimyksen, ajaudumme pelkäämään rakkautta ja ripustaudumme. Tokikaan tällaista(kaan) pelkoa ei tarvitse piilottaa, koska sellainen synnyttää vain häpeää.
Toisen vastuuttamisen sijaan voimme silti kommunikoida siitä käsin, miltä meistä itsestämme tuntuu. Minkälaisia tunteita hän ja suhteemme meissä herättää. Niistä käsin kommunikoiminen synnyttää yleensä parempaa yhteisymmärrystä kuin toisen vastuuttaminen tai jopa syyllistäminen.
Aloitin Anthony de Mellon pohdinnoilla, joten päätän myös:
”En vaadi teitä tekemään minua onnelliseksi; onnellisuuteni ei ole teistä kiinni. Jos jätätte minut, en vaivu itsesääliin. Nautin seurastanne tavattomasti, mutta en riipu teissä kiinni.”
Jos minulta kysytään, tässä ollaan rakkauden äärellä.
Helpommin blogattu kuin tehty.
Harri-Pekka Pietikäisen uutuuskirja Tunne pelkosi, vapaudu elämään tarjoaa vertaistukea sisimpien pelkojen tunnistamiseen ja siihen, miten peloista ja niiden aiheuttamasta häpeästä voi selviytyä. Katso kirja täältä.
