Someajan ”tabermann”, tohtoriopiskelija Susanna Jussila ammentaa herkät Sielun sopukoita -runonsa meille ihmisille yhteisistä kokemuksista, jotka koskettavat syvälle sydämeen. Meillä ihmisillä on nimittäin paljon tunteita ja ajatuksia, joita on vaikea pukea sanoiksi ja siksi niitä on myös usein vaikea ymmärtää.
Kun taitava runoilija löytää kielikuvia, jotka osuvat suoraan omaan kokemukseen, voi yksi pieni runo saada aikaan suuria oivalluksia omasta sisäisestä maailmasta. Silloin tuntee, ettei ole yksin omien kokemustensa kanssa.
Juuri julkaistussa Sielun sopukoita -kirjassa on sekä somen rakastetuimpia että kokonaan uusia runoja. Runokirja on syntynyt somessa ja kirjan runoja voi myös jakaa somessa.
Esitimme muutaman kysymyksen Susannalle.
Runoistasi kuulee, että tiedät, mitä ihmisenä olemisen kipu todella tarkoittaa. Mikä on elämäsi kipein kokemus, josta ammennat runoja?
– Voi niitä on monia. Mutta jos ajattelen runojen kirjoittamista, niin kaikki sai alkunsa myötätuntouupumuksesta. Tilanteesta, jossa havahduin siihen, että olin kadottanut ilon ja toivon elämästäni. Olin muuttunut kyyniseksi, ja minun oli vaikea enää nähdä hyvää ympärilläni. Runoja kirjoittamalla aloin tutkia omaa sisintäni ja etsimään kadonnutta valoa. Sitä kautta löysin myös oman herkkyyteni, jota en ollut aiemmin tiedostanut. Samalla jouduin kuitenkin luopumaan unelma-ammatistani ihmisoikeustyön parissa.
Miten oman elämäsi haastavat vaiheet ovat vaikuttaneet runoihisi?
– Olen käsitellyt monia elämäni kipukohtia runojen avulla. Tällaisia ovat myötätuntouupumuksen lisäksi esimerkiksi nuorena koettu syömishäiriö ja säröt ihmissuhteissa. Myös rakkaudesta kirjoitan paljon, mutta se ei ole aina ollut helppoa. Liiallisesta vahvuudesta toipuvana on pitänyt opetella olemaan haavoittuvainen ja luottamaan toiseen ihmiseen, luottamaan rakkauteen.
Miten herkkyys on vaikuttanut tapaasi katsoa ja tulkita itseäsi, muita ja maailmaa? Miten se näkyy runoissasi?
– Herkkyys on itselleni myös sitä, että tunnen herkästi muiden ihmisten tunteita. Tämä on ollut välillä haastavaa, sillä en ole osannut vetää rajoja. Sitä on pitänyt harjoitella. Runoissani herkkyys näkyy myötätuntona, kykynä asettua toisen ihmisen asemaan ja ehkä sanoittaa jotakin sellaista, jonka moni ihminen tunnistaa itsessään. Vaikka herkkyys ja syvä myötätuntoisuus ovat piirteitä, joiden kanssa olen joutunut elämässäni tasapainoilemaan, niin runojen maailmassa niistä on apua. Ne auttavat minua navigoimaan jaettujen tunteiden maailmassa.
Runojasi kutsutaan lohturunoiksi, mitä lohtu sinulle merkitsee?
– Sanana lohtu on minulle lähellä itsemyötätuntoa. Se on sitä, että vaikeuksista huolimatta ja niiden keskelläkin on mahdollista tuntea läikähdys lämpöä.
Mikä tuo sinulle lohtua silloin, kun maailmalla tai sisuksissa myllertää?
– Annan kaikille tunteille tilaa olla, myös kipeille ja vaikeille. Sen jälkeen tartun usein kynään ja koetan löytää ympäriltä edes pienen häivähdyksen hyvää, jotakin mikä kannattelee.
Mikä Sielun sopukoita -runokirjan runoista on ollut sinulle tunteikkain? Kerro millainen tilanne tai kokemus runon taustalla on.
Hän tunsi taivaan,
se oli tippunut monta
kertaa niskaan, ja maan,
jonka muruset hän oli
oppinut omin käsin
poimimaan. Hän tiesi,
että mitä vaan voisi
tapahtua milloin vaan,
ja se teki jokaisesta
hetkestä arvokkaan.
– Olin hiljaittain harjoittelemassa runonlausuntaa näyttelijäntaiteen opettajan Laura Sipilän luona. En tajunnut, että runoon liittyi itselläni niin vahvoja tunnemuistoja, ennen kuin harjoittelin esittämään sen toiselle ääneen. Ensimmäisestä kerrasta ei meinannut tulla itkulta mitään. Tunsin olevani samaan aikaan pieni tyttö ja sen rinnalla seisova aikuinen nainen. Silloin tajusin tiivistäneeni runoon monta itselleni merkittävää kasvukokemusta, ja myös kiitollisuutta siitä, missä olen nyt.
Vaikka runoissasi on paljon ihmisenä olemisen kipuilua, niissä on myös valtavasti toivoa ja lämpöä – tukeakin. Mistä ammennat tuon valon runoihisi?
– Olen kadottanut yhteyden itseeni ja sisäiseen valooni elämässä useampaan kertaan. Nyt haluan pitää siitä hyvää huolta. Runot ovat yksi keino ylläpitää tuota yhteyttä.
Mikä on suomen kielen kaunein sana?
– Minusta se on sielu. Kun perustin Sielun sopukoita -blogin vuonna 2014 halusin sen nimeen sanan sielu, koska koin, että se oli jotakin, jonka merkitystä halusin elämässäni vahvistaa. Toivoisinkin, että sanoja sielu ja sielukkuus käytettäisiin suomen kielessä useammin. Ja että olisimme toisillemme lempeitä sieluja.
Tutustu karkkisen kauniiseen ja lohtua tuovaan Sielun sopukoita -runokirjaan:
Faktoja:
– Susanna Jussila, runoilija, väitöskirjatutkija ja hyvinvointivalmentaja, on kirjoittanut Sielun sopukoita -runoja vuodesta 2014. Vuonna 2018 niitä alettiin julkaista Hidasta elämää -somekanavissa, josta ne ampaisivat suureen suosioon.
– Susanna on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden ja filosofian maisteri ja tekee parhaillaan väitöskirjaa Jyväskylän yliopistoon traumojen ja kehollisuuden merkityksestä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämisessä. Runojen avulla Susanna haluaa vaalia sielun yhteyttä ja herättää tunteita, löytää se jokin, mikä menee rationaalista mieltä syvemmälle, sielun sopukoihin asti.
– Perhe: avomies Ilari, joka myös kirjoittaa runoja ja tekee musiikkia.
– Susannan aiemmat julkaisut: Sielun sopukoita -päiväkirja 1&2, Sielun sopukoita -kirjoituskortit, Kotona kehossa -kirja (yhdessä Emmi Ohraniemen kanssa), Lempeyttä keholle -kortit (yhdessä Emmi Ohraniemen kanssa)
