Yhteiskuntiemme menestystä mitataan pääasiassa tuotannon ja kulutuksen määrällä. Markkinoiden kasvu mielletään edistymisen synonyymiksi. Kulutuksen mahdollisimman suuri määrä on kuitenkin eri asia kuin parantuva elämänlaatu. Esimerkiksi stressin kokeminen on voimakkainta juuri niissä maissa, joissa tuotannon ja kulutuksen määrä on suuri. Voiko lisääntyvä stressi olla edistymisen osoitus?
Tuotannon ja kulutuksen määrää indikoivan bruttokansantuotteen muutos tarjoaa objektiivisen, mutta kapean arviointinäkökulman edistymiselle tai taantumiselle. Se osoittaa yksinomaan markkinoiden volyymia. Se ei huomioi sosiaalisessa hyvinvoinnissa, inhimillisessä pääomassa tai luonnonvarojen käytössä tapahtuvia muutoksia. Elämänlaatu on pääasiassa henkilökohtainen subjektiivinen tulkinta ja tuntuma omasta elämänkulusta. Olisiko tuotannon ja kulutuksen määrän sijasta elämänlaadun parantuminen tai koettu onnellisuus miellettävä menestymisen osoitukseksi?
Ihmisyhteisöjen edistymistä kokonaisvaltaisesti arvioitaessa on havaittu, että globaalilla tasolla huippupiste oli vuonna 1978. Tämän jälkeen tuotannon ja kulutuksen kasvun yhteiskunnille aiheuttamat haitat ovat olleet keskimäärin suurempia kuin saavutetut hyödyt. Paljastuuko kuvittelemamme edistys kriittisesti tarkasteltaessa taantumiseksi? Esimerkiksi ylensyönti aiheuttaa maailmassamme nykyään enemmän ennenaikaisia kuolemia kuin ruoan puute. Ja ympäristön saastumisen kustannukset huomioitaessa talouden kasvu on useilla alueilla ollut jo pitkään negatiivista. Voiko talousjärjestelmämme olla koskaan uskottava ja luottamusta herättävä jos sitä ei sidota maapallon rajalliseen kantokykyyn?
Jokainen suomalainen on olemukseltaan kuluttajakansalainen. Tuotanto- ja kulutus on keskeinen osa nykyistä yhteiskuntaamme halusimme tai emme. Tarvitsemme materiaalista vaurautta hyvän elämän saavuttamiseksi ainakin perustarpeidemme – ruoan, juoman ja suojan – osalta. Materiaalisten ja henkisempien tarpeiden yhteistarkastelussa on löydettävissä raja, jonka jälkeen koettu onnellisuus ei enää juuri lisäänny käytettävissä olevan rahamäärän lisääntyessä. Pitäisikö tämä raja pyrkiä tunnistamaan, jottemme läkähdy juostessamme kovempaa ja kovempaa silti saavuttamatta sitä mitä tavoittelemme?
Yhdysvalloissa kansalaisten kokema onnellisuus lisääntyy tulojen kasvaessa. Mutta kotitalouden tulojen saavuttaessa 4800 euroa kuukaudessa (tyypillisesti 2400 euroa työssäkävijää kohden) onnellisuuden kokeminen saavuttaa katon. Tämän jälkeen lisätuloista ei ole enää hyötyä onnellisuuden näkökulmasta. Mitä on se edistys, jonka saavuttamiseen viisaan ihmisen kannattaa ainutkertaisen elämänsä päivät uhrata tämän rajan ylittymisen jälkeen?
Entä olisiko menestymistä arvioitava koko maailman mittakaavassa sillä globaali talous liittää meidät joka päivä maailmanlaajuisiin vaikutusten ketjuihin? Ja olisiko kansakuntien menestys pohjimmiltaan huono-osaisuuden vähyyttä? Jos haluaisimme ja osaisimme tasata maailmassamme olevat tuloerot vuoden 2050 väestöennustetta vastaavalle vajaan 10 miljardin ihmisen tasolle, olisi maailman bruttokansantuote noin 5 500 euroa vuodessa jokaista maapallon asukasta kohden nykyisellä talouden volyymilla. Se tarkoittaisi käytännössä sitä, että köyhyyttä ei enää juuri planeetallamme olisi, mutta toisaalta meidän suomalaisten tulisi pärjätä noin viisi kertaa nykyistä pienemmällä bruttokansantuotteella. Mahdotonta, mutta välttämätöntä rajallisella maapallolla, jonka jaamme joka päivä yhä useamman ihmisen kesken?
