Parisuhteesta on kirjoitettu pinoittain kirjoja ja blogeja. Psykologit, terapeutit ja valmentajat jakavat tietonsa parisuhteesta ja kertovat ohjeensa rakkauteen. Mutta miltä näyttää parisuhde yhteiskuntatieteilijän silmin?
Kaikki parisuhteen ongelmat eivät johdu lapsuudestasi tai ontuvasta kommunikaatiosta. Myös parisuhteessa itsessään on historiallisista syistä jännitteitä, joiden yhteensovittaminen saattaa olla käytännössä mahdotonta. Ymmärtääkseen vallitsevaa parisuhdeihannetta ja siihen liittyviä mielikuvia, odotuksia ja kramppeja, täytyy parisuhdetta tarkastella useammasta näkökulmasta.
Parisuhteista puhuttaessa ensimmäiseksi puhutaan psykologiasta ja sen kyljessä kommunikaatiosta. Viime vuosina on huomio kiinnitetty myös kehoon ja biologisen organismin ominaislaatuihin. Itsekin olen Jotta voisin rakastaa -kirjassani tarkastellut polyvagaalista teoriaa ja kiintymyssuhdeteoriaa ihmetellessäni, miksi ihmiset eivät vain rakasta, jos kaikki kerran niin kovasti haluaisivat rakastaa. Löysin vastauksen, joka on armollinen kaikkia meitä rakkautta etsiviä ja rakkaudessa kompuroivia kohtaan.
Mutta, se ei riitä. On muitakin onnen tavoittelua ja saavuttamisen todennäköisyyksia rajoittavia ehtoja kuin kehon lainalaisuudet.
Usein parisuhdetta tarkastellaan kuin se olisi sinun ja kumppanisi epäonninen aikaansaannos, jota ette nyt sattumoisin henkilöhistoriastanne ja aivokemioistanne johtuen saa muutettua unelmienne satuhäiksi. Tämä on varmasti monin tavoin relevantti tulokulma.
Yhtä tärkeää on huomata, ettei parisuhde ole tyhjä tila, jonka alttarille astelette neitseellisesti, vaan henkilöhistorianne lisäksi myös kulttuurin, rakenteiden ja niihin pakattujen arvojen, ihanteiden, odotusten, paineiden ja normien taistelukenttä. Sen lisäksi että astutte henkilöhistoriallisten kivirekienne kanssa parisuhteen areenalle, teitä koetellaan ajatuksilla ja oletuksilla, jotka eivät ole millään muotoa tuoreita, raikkaita, järkeviä ja perusteluja, vaan täynnä mitä omituisempia oletuksia esimerkiksi sukupuolittuneista planeetoista, jotka vaikuttavat siihen, minkälaisia sammakoita kukakin laukoo. Päinvastoin, tuoreuden sijaan monet kulttuuriset odotukset ja mielikuvat ovat loputtoman vanhoja. Kun avatte suunne lausuaksenne ajatuksenne tässä ja nyt, tihkuu sanojen väleistä isovanhempienne ajatukset.
Parisuhteisiin kohdistuvia odotuksia määrittävät näin mielikuvat, joilla on monien historiallisten kerrosten painolasti. Omia odotuksia on vaikea ajatella kulttuurista irrallaan. Parisuhteeseen liittyvät paineet ja jännitteet ovat ymmärrettäviä ainoastaan kulttuurin sisäpuolella.
Kulttuuria voi pitää lähes vastaavana kohtalona kuin biologisia lainalaisuuksia. Vaikka kulttuuri on sidoksissa aikaan ja paikkaan ja sikäli muuttuu nopeammin kuin perimä, sitä on vaikea noin vain muuttaa. Sen ulkopuolelle ei myöskään voi astua. Synnymme kulttuuriin, johon kasvamme.
Kasvun myötä tulemme osaksi historiallista jatkumoa, jossa samanaikaisesti perimme huomaamattamme vuosisatoja – tai jopa tuhansia vuosia — vanhoja ajattelumalleja, mutta myös saamme mahdollisuuden venyttää ja tehdä uusia tulkintoja saamastamme perinnöstä. Ilman tätä mahdollisuutta ei olisi muutosta. Näin olemme sekä historiallisen aikajanan orjia että vapaita elämään toisin kuin edellinen sukupolvi. Vapausasteet riippuvat kulttuurista, johon olemme syntyneet.
Kulttuuria voi ajatella tilana — ja parisuhteen yhteydessä parisuhdetta tilana — joka on kuin puoliksi sisustettu huone. Se kutsuu asuttamaan itseään, mutta myös sulkee kokemuksia ja mahdollisuuksia pois. Tilassa ei voi toimia miten vain, koska sillä on tietynlainen arkkitehtuuri ja se on puoliksi sisustettu. Puitteet synnyttävät magneetinkaltaisen vedon käyttäytyä tilassa tuohon tilaan sopivalla tavalla. Mikä tahansa ei käy, on täytettävä tila odotuksilla, haaveilla, tunteilla, toiveilla, tavoitteilla ja käytöksellä, joka sopii tuohon nimenomaiseen arkkitehtuuriin ja puoliksi sisustettuun tilaan.*
Näin ollen parisuhdetta täytyy ajatella paitsi ihmetellen, mitä sen osapuolten välillä tapahtuu tai jää tapahtumatta, mutta myös huomioida, ettei osapuolten välillä voi tapahtua mitä tahansa, mikä on parisuhdetilalle vierasta.
Esimerkiksi avioliittoon kuulunut kurinpidollinen (väki)valta on noin puolentoista vuosisadan kuluessa muuttunut hyväksytystä ei-hyväksytyksi. Tila, jossa parisuhde toimii, on käsikirjoitettu toisin kuin tila, joka oli kirjoitettu avioliitolle. Parisuhteeksi nimitettävässä tilassa myös onnellisuus näyttää toisenlaiselta kuin tilassa, jonka avioliitto oli onnelle varannut. Parisuhteessa onnellisuus on ensisijaista, avioliitossa se oli toissijaisessa asemassa.
Ymmärtääkseen parisuhdetta ei lainkaan haittaisi, jos voisi edes hitusen hahmottaa historiallisia kerroksia ja niiden jatkumoita ja katkoksia.
Käsite parisuhde, tapamme ajatella parisuhdetta ja mielikuvamme siitä, on sulattanut sisäänsä monta kerrosta historiaa. Se on nielaissut itseensä patriarkaalisen avioliiton ja ydinperhettä koskevat ajattelumallit. Se on myös olennaisesti kuusikymmenluvun jälkeläinen ja korostaa vapautta ja valintaa. Siksi se on sekä mahdollisuuksien alue että pölyinen ja tunkkainen. Parisuhteelle varattu tila on kuin yhdistelmä savupirttiä, rokokookalusteita ja hiukan skandinaavista pelkistettyä designia.
Parisuhteen pölyiset kerrokset ovat kuin ilmatilassa leijuvaa DNAta, jota jokainen hengittää. Et voi valita olla hengittämättä sitä. Olet hengittänyt sitä siitä hetkestä asti, kun vedit ensimmäisen henkäyksesi. Vedit sen läpeensä kulttuurin kyllästämässä tilassa, ensimmäisestä sekunnistasi alkaen. Et ole mitenkään, et mitenkään, voinut siltä välttyä. Jokainen muistijälkesi on ollut sidottu kulttuuriin, toteutunut kulttuuriin kietoutuneena ja sen sisäpuolella.
Kulttuuri on siten samankaltainen ehto kokemukselle, kuin on perimä: perimän näkökulmasta mikä tahansa ei ole mahdollista. Ei ole kulttuurinkaan näkökulmasta. Siksi voidaan puhua mahdollisista kokemuksista. Mikä on mahdollista, mikä ei?
Kulttuuria voi muuttaa ainoastaan tiedostamalla sitä ja yrittämällä elää toisin. Usein muutos on niin hidasta, että se näkyy vasta seuraavan sukupolven toiminnassa – tai sitä seuraavan, tai sitä seuraavan. Tai vielä sitäkin. Sikäli sen vetovoima on luonnonlainkaltainen. Se on kuin magneetti, joka saa parisuhdekäsikirjoituksen lauseet tuntumaan tosilta ja ikiaikaisilta. Tilassa esitetty näytelmä tuntuu välttämättömältä ja vuorosanat sinne sopivilta.
Siksi suhteet eivät ala silloin kun sen osapuolet tapaavat, vaan jo puoliksi sisustetussa tilassa, jossa sen osapuolet etsivät keinoja käyttäytyä ja tuntea tilaan sopivalla tavalla.
Näin yhteiskuntatieteilijä katselee parisuhdetta paitsi ihmetellen inhimillistä kokemusta, onnea ja kärsimystä, mutta myös tehden näkyväksi kulttuurisia rakenteita – parisuhdetiloja – jotka painavat kohti tietynlaisia kokemuksia ja tekevät toiset vaikeiksi.
Näkemällä kirkkaammin muutetaan paitsi ulkoisia, myös sisäisiä todellisuuksia. Näkökyky lisää armollisuutta, vaihtoehtoja ja tekee tilaa uudenlaisille navigaatiotaidoille.
***
*(Tämä ei ole pelkkä metafora, vertauskuva, vaan myös käsin kosketeltavaa ihanteiden ja materian kohtaamista. Taidehistorioitsija Kirsi Saarikangas on tarkastellut arkkitehtuurin ja perheen välistä suhdetta ja havainnollistanut hienosti, miten ydinperheistyminen muutti ihannekotien pohjaratkaisut ja miten näillä pohjaratkaisuilla myös pyrittiin vaikuttamaan siihen, miten ihmiset tilassa elävät. Tavoitteeksi tuli, että he eläisivät ydinperheinä ja perheen rajojen ulkopuolelle rajattaisiin muut ihmiset, kuten isovanhemmat, alivuokralaiset tai palvelusväki. Näin kokemusten ja tilan välinen suhde on vuorovaikutteinen, kokemukset tanssivat seinien kanssa.)
Tämä teksti liittyy sosiologisen tutkimuksen blogifoorumiin perhettä ja seksuaalisuutta käsittelevien tutkimusteni pohjalta kirjoittamaani blogitekstiin, jossa käsittelen parisuhteen historiallisia kerroksia ja yhteiskuntatieteellistä ulottuvuutta tässä esitettyä perusteellisemmin. Teksti löytyy myös omilta sivuiltani. Aihepiiriin liittyy myös blogikirjoitus Parisuhdenostalgia on ansa, joka vääristää todellisuuden.
