Monesti kun puhutaan itsen rakastamisesta, tulee ensimmäisenä mieleen lempeä salliva asenne. Osta se kokoa isompi vaate ja ole ylpeä peilikuvastasi. Älä puske, vaan anna itsellesi tilaa ja aikaa. Ota se viinilasi/kakkupala, elämä on nyt!
Sallivuus ja hyväksyntä ovat tärkeä osa itsen rakastamista, muttei suinkaan ainoa, kaiken kattava sellainen. Itsen vaalimisessa on nimittäin toinenkin puoli: aktiivinen, tavoitteellinen ja hieman ”takapuolelle potkiva”. Niiden asioiden eteen, joita sisimpämme janoaa.
Tavoitteellisuuden ristiriita
Tavoittellisuudessa on tietty kaiku. Sekoitamme sen helposti rakkaudettomuuteen. Tämä yhteys on aivan totta silloin, kun motiivit jonkin saavuttamiseksi kumpuavat arvottomuudesta, vertailusta tai muiden odotuksista. Tavoitteellisuutta on kuitenkin monenlaista. Parhaimmillaan se vastaa syvien haaveidemme ja tarpeidemme kutsuun.
Ajatellaan esimerkkisi, että henkilö X on tyytymätön johonkin asiaan elämässään. Tällöin feminiininen lähestymistapa rakastaa itseään hyväksymisen ja sallimisen kautta ei välttämättä riitä. Oman hyvinvoinnin vaalimiseksi onkin löydettävä itsestä maskuliininen voima toteuttaa tarvittu muutos.
Muutos, joka tulee olemaan paikoin tuskallinen ja työläs ja vasta pitkässä juoksussa antoisa.
Sisimmässämme kaipaamme, että tekisimme töitä itsemme, unelmiemme ja arvojemme eteen. Joskus juuri se on suurinta rakkautta.
Kumpikin puoli kuntoon
Kun haluamme vaalia itseämme ja hyvinvointiamme, sekä sallivaa että vaativaa lähestymistapaa tarvitaan. Yhdessä ne muodostavat täyden ympyrän, kuin jin ja jang. Se mitä kukaan ei meille kerro, on kuinka paljon kumpaakin juuri me tarvitsemme. Se meidän on itse selvitettävä.
Yleensä asia menee niin, että ihminen, jolla sallivuutta on hieman liikaa, hyötyy pienestä itsekurista ja aktivoitumisesta, kun taas tavoitteellinen henkilö, joka jatkuvasti edistää unelmiaan, saattaa tarvita lisää sallivuutta ja inhimillisyyttä.
Ex-puskija vihaa tavoitteellisuutta
Etenkin me, jotka olemme aikoinaan puskeneet itseämme ja pakottautuneet eri asioihin rakkaudettomuudesta ja riittämättömyydestä käsin, helposti tuomitsemme vaativuuden turhana osana itsen vaalimista. Tukeudumme sallivaan puoleen.
Se on hyvä alku.
Sallivuus on kuitenkin usein myös vellovuutta. Kenties tärkeät muutokset roikkuvat ilmassa, ja hyväksymme liikaakin vallitsevia tilanteita, vaikka voisimme paremmin kun päättäisimme tarttua elämän ohjaksiin. ”Aloitan ensi viikolla” voi pitkään jatkuessaan aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Vain me voimme vastata tarpeisiimme – tai hylätä ne kerta toisensa jälkeen.
Päätösten teko voi olla raskasta ja pelottavaakin, mutta se mikä helposti jää huomaamatta on, että päättämättömyys kuluttaa energiaa myös. Tällöin kehittelemme monia todellisuuksia emmekä varsinaisesti fokusta niistä yhteenkään…
Sallivuudella on korvaamaton paikkansa
Sen kautta voimme pysähtyä ja reflektoida elämäämme, sellaisena kuin se on tässä ja nyt. Sisällämme saattaa kuitenkin olla monia toiveita tai haaveita, joihin vastaaminen voisi viedä meidät aivan uudelle onnellisuuden tasolle. Sellaisia asioita, jotka vaativat työtä, rohkeutta ja ryhtymistä. Kenties emme ole tottuneet, että kukaan voisi arvostaa ja panostaa meihin täysillä, tai välittää meidän asioistamme, emmekä siksi tee niin itsekään. Jätämme itsemme paitsi automaattisesti.
Kuitenkin, kun haluamme kokea yhä suurempaa rakkautta, meidän on alettava itsellemme sekä sallivaksi äidiksi, että vaativaksi isäksi. Mitä syvemmälle tällä polulla kuljemme, sitä suuremman täyttymyksen saamme. Emmekä muuta juuri tarvitsekaan, päin vastoin voimme niin hyvin, että pursuamme sitä ulospäin.
Puoliksi huomioitu ihminen on puoliksi laiminlyöty. Pelkkä sallivuus tai vaativuus ei kumpikaan yksin riitä. Hengen pitimiksi kyllä, mutta pula-aika on jo ohi, ja nyt on aika uudenlaisen kasvun ja kukoistuksen. Kuten laulun sanat sanovat:
“War is over, if you want it.”
❤️:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
