Olemme ihmiskuntana kulkeneet pitkään ajatellen, että ihminen elää omassa varassaan: kontrolloi tai hallitsee elämäänsä. Yrittäessään pitää kaikkia lankoja käsissään, ihmiselle – sinulle tai minulle – saattaa käydä niin, että elämisestä tulee pinnistelyä, suorittamista, ja itsestä tulee automaatti tai kone.
Puhutaan myös itseluottamuksesta. Itseluottamus voi olla luottamusta siihen, että selviydyn, suoriudun, suoritan hyvin tiettyjä asioita, joilla saan rahaa, valtaa ja kunniaa, ”itseluottamusta”: tunnetta siitä, että olen hyvä ja pätevä. Joskus taustalla on syvä häpeän tunne, joka sisimmässä toimii tiedostamattomana ohjaimena, elämälle suuntaa-antavana ahdistavana voimana, joka saattaa aktivoitua pienestäkin ”oikean napin painalluksesta”.
Puhutaan myös siitä, miten toiseen ihmisen voi luottaa. Joku on luottamuksen arvoinen. Suomalaisiin perusarvoihin kuuluu muun muassa rehellisyys, luotettavuus ja se, että ”ihminen pitää sanansa”. Jos et luota ihmisiin, pidät sosiaaliset tuntosarvesi jatkuvasti pystyssä, jotta pystyt aistimaan mahdollisen vaaratilanteen.
Edellä kuvaamani luottamus on riskipeliä. Kun pelaat ja voitat, voit hyvin. Ja häviön hetkellä olet maasi myynyt, kaikkesi antanut, uhri, ehkä marttyyri, matto on viety alta ja luottamus mennyt tai kovasti horjutettu: itseen, muihin ihmisiin, asioihin, joskus koko elämään. Siksi että luottamuksen korttitalo romahti. Ja juuri siksi haluan kirjoittaa siitä luottamuksesta, jonka itse tunnen läheiseksi.
Itseluottamus voi parhaimmillaan heijastaa sitä rakkautta, jota voi tuntea itseään kohtaan. Kun rakastaa itseään, pystyy luottamaan ja arvostamaan itseään ilman ulkoisia suoritteita. Tällöin elämää leimaa valinnanvapaus – kun luotan itseeni, luotan siihen, että osaan arvioida kykyni; tiedän, mitä en osaa ja mitä osaan. Ja ennen kaikkea osaan arvioida tietoa siitä, mitä haluan tehdä enkä anna muiden ohjata valintojani. Se voi olla myös luottamusta siihen, että omalla elämälläni on tietty tarkoitus – tarvitaan vain luottamuksen silmät nähdä se, mikä tehtävä itseä odottaa.
Todellisessa luottamuksessa lienee kysymys kannattelemisesta ja kokemuksesta kannateltavana olemisesta. Elämä kannattelee. Vaikka eteen tulee – ja väistämättä tulee – pahojakin vastoinkäymisiä, menetyksiä, myrskytuulia, pettymyksiä, voi luottaa siihen, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Kaikki tapahtuu jostain syystä. Todellinen elämisen vapaus syntyy uskalluksesta päästää irti; ylimääräisestä tavarasta, kontrollista ja turhista velvoitteista.
Vapautta on elämän sykkeeseen heittäytymisestä, luottavaisuutta, lapsellista sinisilmäisyyttä siitä, että jokaisen mutkan takaa löytyy aurinko, elämän runsas tarjotin, valmiiksi avattu ovi, uusi suunta ja mahdollisuus.
