”Mosse-kisu on taas täällä”, kuului puhelimesta lapsuuden kotini eteisessä.
Äitini huokasi, pakkasi pärekorin pyörän selkään ja lähti polkemaan kuuden kilometrin matkaa vanhaan kotiimme; rivitaloon, josta olimme muuttaneet seitsemän vuotta sitten. Meillä oli nyt uusi omakotitalo, iso piha, metsää ympärillä, rapsuttavia käsiä ja täydet ruokakipot, mutta kissamme Mossen koti se ei ollut.
Mosse pysyi pihapiirissä joskus pari päivää, joskus kuukauden, mutta sitten sen sydän kuiskaili taas kutsuaan. Mossen sydän kuului 70-luvun rivitalon ruskeisiin tiileihin ja keltaisiin ikkunakarmeihin. Sen poski halusi puskea vanhan oven tikkuista pieltä, jossa asui nyt Selma-niminen vanha rouva. Selma antoi silitystä, silakoita ja kermaa, ja sitten soitti pärekorin paikalle. Tätä jatkui koko Mossen 17-vuotisen elämän ajan.
Mossen tarina opetti jo lapsena mitä merkitsee oma paikka. Oma sydämen koti, jonne ei järkisyyt yllä.
Seuraavan kerran sydämen koti pakahdutti minut parikymppisenä lomamatkalla Espanjassa. Istuin parvekkeella Barcelonan kesäillan pehmeässä vaipassa ja katsoin kuinka silloinen poikaystäväni luki Remeksen Hiroshiman porttia ja hinkutti varpaitaan toisiaan vasten, kuten hänellä oli tapana tehdä. Olin aiemmin ajatellut, että tapa oli ärsyttävä, mutta nyt minä katsoin nuoren miehen heiluvia varpaita ja rintani pakahtui. Tiesin täysin varmaksi, että minun kotini on siellä missä ikinä tuo ihminen on. En kaivannut mitään muuta. Siinä hotellihuoneessa, jossa ei ollut mitään muuta omaa kuin matkalaukku, hammasharja ja tuo mies.
Minä menin tuon varvasmiehen kanssa naimisiin ja sain kokea rauhaa lähes kaksi vuosikymmentä. Sydämelläni oli oma punainen tupa ja perunamaa. Tuvan sisälle syntyi kaksi pientä lasta ja aurinko paistoi. Peace and love.
Kunnes ei enää paistanut.
Sydän on omituinen villi kortti. Sillä on kesyttämätön voima päättää jättää kotinsa, pyörtää päänsä ja katsoa toiseen suuntaan. Silloin se alkaa rumentaa maisemaa, kuihduttaa pihamaita ja antaa kodin rapistua. Se alkaa kurittomaksi kakaraksi, joka kiukuttelee turhia, eikä opi jälki-istunnoista. Siltä ei voi kysyä, miksi hyvä pesä ei kelpaa enää, sillä vastaukseksi se hakkaa vain entistä kovempaa rintakehänsä vankilaa.
Joskus sydän voi päättää olla utelias etsijä, eikä sitä taivuta kirkossa vannotut valat tai vimmaisesti eheyttävät parisuhdeterapiat. Sydän sanoo aina viimeisen sanan. Jos et kuuntele, se tekee sinut onnettomaksi. Se aukaisee silmät uusille näköaloille, se kuiskailee korvaasi fraaseja siitä, miten sinulla on vain yksi elämä, eikä aukaistuja silmiä saa enää sokeiksi.
Ja niin sydän usein saa mitä se haluaa. Yhtäkkiä postilaatikkoon kolahtavat avioeropaperit, pihaan pysähtyy muuttoauto ja maa rapisee ympärillä kuin eroosion runtelema ojan piennar. Juuret paljastuvat ja kärvistelevät alastomina ihmetellen mitä tapahtui. Se sattuu. Sydämen kotia ei löydy entisestä, eikä uudesta.
Elämämme kriisikohdat repivät usein meiltä juuret. Emme tiedä enää mihin kuulumme, eikä sydän osaa vielä kertoa, missä sillä olisi hyvä. Emme kuki. Emme elä. Olemme levottomia herhiläisiä, vetopaniikin saaneita hevosia, jotka pitäisi jonkun ottaa kiinni, katsoa silmiin ja näyttää, että tähän sinä jäät. Tässä on turva. Mutta siihen ei kelpaa kuka tahansa. Vain sydän osaa valita oman kotinsa.
Erosta on jo useampi vuosi, mutta vieläkään en ole juurtunut uusiin multiin. Olen vasta nuputellut hauraana ja kysellyt sydämeltä, kävisikö tämä kodiksi. Pelännyt, ettei se enää edes tiedä, mikä koti on.
Chisu lauloi, ”mun koti ei oo täällä” ja lähti, vaikka tiesi, että vielä katuisi lähtöään ”joku pilvetön päivä”. Minä olen katunut monta aurinkoista päivää ja silti tiennyt, ettei sydäntä voi huijata. Joku voi sitä opettaa ja sinnikkäästi valjastaa haluamaansa. Vannoa myötä- ja vastamäet ja purra hammasta. Minäkin uskon, että rakkaus on tahtolaji. Sitä en tiedä, onko sydämen koti sitä.
En halua uskoa, että sydän olisi eron jälkeen loppuelämän ajan koditon. Jos se on näyttänyt kodin sinulle joskus, se kyllä tietää sitten, kun oikeat avaimet osuvat käteen. Huulet voivat muodostaa sanat ”rakastan sinua”. Mutta vain sydämen sanat ”en halua olla missään muualla” sisältävät rauhan.
Kurkkaa Annin uutuuskirja:
