Laulaja-lauluntekijä Anni Snellmanin iloisen olemuksen rinnalla hänellä kulkee melankolia, jota hän avaa Hidasta elämää -podcastissa. Snellman puhuu podcastissa mm. irtipäästämisestä, surusta, oppimisvaikeuksista ja masennuksesta. Kaikki kokemukset – toivo ja melankolia – ovat kuitenkin olleet pohjana hänen musiikilleen.
Irtipäästäminen on ollut Snellmanille yksi elämän kipeimmistä teemoista. Mukana on ollut vanhempien ero, läheisten kuolemaa ja hetkiä, joissa jostakin tärkeästä on ollut pakko luopua. Hän kuvaa, että irtipäästäminen voi tuntua siltä kuin joutuisi rakentamaan myös käsityksen itsestään uudelleen. Irtipäästämistä Snellman käsittelee biisissään Alusta loppuun kauniita, jonka hän on levyttänyt Niilon kanssa.
Musiikki on ollut mukana aivan pienestä asti. Snellman muistaa lapsuudesta hetket, jolloin muu maailma katosi ympäriltä koskettimien ääressä. Hän järjesti perheelleen konsertteja, lauloi, esiintyi ja rakensi omassa huoneessaan maailmaa, jossa sai olla täysin omassa elementissään. Sama tunne on säilynyt aikuisuuteen.
– Lava on mulle semmoinen turvapaikka ja koti.
Koulumaailmassa vastassa olivat toisenlaiset kokemukset. Lukivaikeus ja dyskalkulia tekivät opiskelusta raskasta, ja tehtävänantojen ymmärtäminen oli vaikeaa. Viulua hän oppi soittamaan korvakuulolta, koska nuoteista seuraaminen ei tuntunut omalta tavalta. Samalla tekstin tuottaminen oli luontevaa: tarinoita, kirjoja ja pitkiä esseitä syntyi helposti.
Silti vuosiksi jäi tunne, ettei osaa kirjoittaa. Koulukokemukset jättivät jäljen minäkuvaan, etenkin silloin, kun omaa vaikeutta ei ymmärretty.
– Tuntui silloin, että oli tosi yksin sen asian kanssa.
Melankolia ja synkkyys tulivat elämään jo varhaisteininä. Öisin valvominen, kuoleman pohtiminen, itku ja tunne siitä, että jo sängystä nouseminen on vaikeaa, tulivat tutuiksi varhain. Masennusdiagnoosin Snellman sai vasta aikuisiällä.
Nuorempana musiikki auttoi selviämään eteenpäin, kun omaa oloa oli vaikea sanoittaa toisille. Laulaminen, viulun soittaminen ja musiikin kuunteleminen olivat tapoja päästä seuraavaan päivään.
– Musa on aina ollut se tyyppi, joka ymmärtää mua.
Snellman puhuu jaksossa myös läheisistään, erityisesti mummostaan ja äidiltään saamistaan elämänohjeista. Mummolta jäi mukaan lempeys ja sisu, äidiltä lauseet, jotka kantavat edelleen: “peruna kerrallaan” ja “kaikki järjestyy”.
Samaa lohtua Snellman haluaa välittää omassa musiikissaan. Hän puhuu musiikillisesta hoivasta ja siitä, miten tärkeää on, että laulut voivat antaa toiselle toivon kipinän.
– Jos mä kellekään voin olla edes yhdelle ihmiselle se lähde siihen, että se voi saada mun musasta jonkun toivon kipinän tai lohdutuksen, niin se on mulle tässä tärkeintä.
