Eräs nuori asiakkaani päätyi tapailukumppaninsa kanssa eroon. Hän kertoi, kuinka oli työreissulta väsyneenä kotiin tullessa ryöpsähtänyt lohduttomaan itkuun nähtyään rakastuneen kämppiksensä kuherrusjälkiä yhteisessä kodissa. Ruusut ja suklaat olivat tuntuneet iskulta omaan riutuvaan sydämeen. Asiakkaani kertoi ajatelleensa, ettei kenties voisi saada kaikkea. Olihan hänellä kuitenkin ihan hieno työelämä.
Haastoin asiakastani lempeästi: ”Kuulostaa, että olet hulahtamassa rakkauselämäsi suhteen uhritarinaan. Sinulla on sydänsurua ja menetyksen kipua, ja nyt ajattelet, ettet voi saada kaikkea? Mitä tekemistä näillä asioilla on keskenään? Saatathan tavata elämäsi tyypin ensi viikolla. Mutta luultavasti et, jos elelet jossakin mentaalistoorissa siitä, että sureminen ja yhden ihmisen menettäminen tarkoittaa, ettet voi tulla rakastetuksi.”
Pointtasin, että surua ja vaikeita tunteita voi kannatella ja suostua elämään läpi ilman itsensä huonontelua ja uhriuden stooria. Olemme tehneet asiakkaani kanssa sessioissamme somaattisia harjoituksia myötätuntoisessa pöhinässä, jotta kaikille tunteille olisi tilaa olla juuri mitä ne ovat.
Asiakkaani on sen jälkeen surrut levollisemmin. Myttyfiiliksille on tullut lupa ilman, että ne kertoisivat mitään asiakkaani arvosta, rakastettavuudesta tai romantillisista näkymistä. Reilun kuukauden päästä sessiostamme asiakastani oli pyydetty treffeille pulkkamäkeen. Hommelille oli tilaa, kun suru sai olla puhdas tunne ilman jumiuttavaa tarinaa.
Ilman tunnetaitoja suru tai muut tunteet voivat tuntua loputtoman pelottavilta soilta, joista yritämme usein päästä vain eroon. Alamme paeta, syytellä ja väistellä. Jos tunteen kaari ei saa kulkea kokonaan lävitsemme vaan alamme älyllistää tai alaspainaa sitä, emme myöskään saa sen tärkeää viestiä käyttöömme.
On harhaa, että suru, masennus, vihaisuus, katkeruuden olot tai ahdistus kertoisivat siitä, että jokin on pahasti pielessä. Kun sydämemme särkyy, pintaan pukkaa usein vanhoja, aiemmin kohtaamattomia tuskia, jotta ne voisivat tulla rakkaudellisesti kohdatuiksi ja vapautua.
Sureminen on eri asia kuin surun kantaminen, sen vallassa eläminen ja sen myötä ohjautuminen. Surua ei tarvitse eikä voi suorittaa. Se on perustunne ja ilmaantuu kehiin, kun joudumme luopumaan. Suru täytyy vain elää läpi. Jos sen antaa olla kasvun seremoniamestari, se syventää sydämen ymmärrystä ja tekee tilaa uudelle kuin hiljalleen kiveä sivelevä vesi.
Ajattelen, että rakkaus itsessään mahdollistaa vaikeatkin kuviot, jotta voisimme oivaltaa, ettei kenties mikään ole mennyt pieleen. Haasteelliset kokemukset ja menetykset avaavat väylää itsenäistymiseen ilman polarisoivaa vastakkainasettelua. Surussa on usein uhriuden vaiheita, mutta voimme lopulta kasvaa ulos kitkeryydestä ja epäoikeudenmukaisuuden tunteista. Suhteissa ja elämässä tapahtuu mitä tapahtuu, mutta on olennaista, autammeko itseämme eteenpäin vai jäämmekö nurkkaan murisemaan.
Uhriutuminen on tapa väistää surua ja kuuluu selviytymiskeinoihin. Joskus uhriudumme menetyksen kokemuksista ja pettymyksistä, kun meillä ei ole riittävästi turvallista tunnepeilausta niiden läpikäymiseen. Kysyy valtavasti sinnikyyttä (ja hyvää apua) purkaa uskomus, ettei kukaan voi auttaa meitä ja elämämme on aina vain tällaista huttua tai ettemme voi saada haluamaamme. Ajatus siitä, ettei rakkaus ehkä kuitenkaan ole meitä varten, saattaa kummuta särkyneestä sydämestä, joka on jäänyt vähän suppuun. Sieltäkin on tie ulos: kärvistellä, suostua siihen mitä tapahtui ja sytyttää sydämen tuli uudelleen.
Kuva: Unsplash
Voimauttavat kirjani, kurssini, terapeuttisen valmennukseni ja parityöskentelyn löydät TÄÄLTÄ.
